Ontto mieli

Luku 21: Uniharso

Unen reunat repeävät, kun oveen koputetaan. Marilian säpsähtää ylös ja vetää veitsen sänkynsä laidalta. Lyhty valaisee tulijan valkeat kasvot, niiden tuttuus lieventää kuristavaa tunnetta Marilianin sisällä.

"Mitä sinä täällä teet?" Marilian kysyy Lunamielin laskiessa lyhtynsä pöydälle. Mies on sulkenut oven ja astunut sisälle varovainen asento läsnäoloaan anteeksipyydellen. "Olisin voinut viiltää refleksistä kurkkusi auki."

"Minä löysin sen."

"Sen?"

Lunamiel ojentaa kättään. Smaragdikorvakoru kiiltelee lyhdyn suomassa valossa, Marilian todistaa vihreän liikkuvan korussa kuin elohopea. Esine on kaunis ja terävä, valmiina viiltämään kuten veitsi Marilianin kädessä. Marilianin katse siirtyy korusta Lunamieliin ja Lunamielista koruun.

"Tämä", Lunamiel sanoo madaltaen ääntään, "on ratkaisu."

Marilian miltei kieltää Lunamielia puhumasta arvoituksin, kun vihreä hohde lävistää hänen tajuntansa. Hän muistaa, kenen korvassa koru on tähän saakka kimaltanut.

"Et kai tarkoita, että se olisi keino rikkoa raja?"

"Emme voi olla varmoja, mutta minulla on vahva tunne siitä."

Mahdollisuuksia on yhtä useita kuin lumikiteitä ilmassa. Ne putoavat maahan ja sulautuvat toisiinsa hitaasti, sulavat pois kevään tullessa. Oikeaa on mahdotonta löytää niiden keskeltä. Ilme Lunamielin kasvoilla kertoo Marilianille enemmän kuin koru kykenisi koskaan kertomaan. Ystävänsä pettäneen miehen ilme. Jokainen Lunamielin kasvoille piirtyvä varjo kertoo hänen tehneen jotakin sellaista, jota hän kantaisi sydämellään lopun ikäänsä.

"Et kai sinä...?" Marilian empii. Lunamielin keholla ei ole verta. Se ei kerro vielä mitään, kuolema voi olla hiljainen ja merkitön, tapahtua ilmoittamatta itsestään lainkaan.

"Hän on hengissä", Lunamiel hengähtää.

"Hyvä, hänelle ei saa tapahtua mitään ennen kuin ajan joki virtaa taas."

Marilian hätkähtää äänensä kylmää sointia. Milloin hän on viimeksi tehnyt ihmishengestä yhtä kevyen omilla sanoillaan? Jossakin kyläläisten saapumisen ja Marukin kuoleman välissä hän on kuolettanut osan itsestään. Ihmishengen arvokkuus on menettänyt hohtonsa, kun kaikesta on tullut laskelmointia, pelkkää suunnittelua. Voiko puhua selviämisestä, jos empatia kuolee sen tieltä?

"Miksi sinä kerroit minulle etkä Araelille ja Esebelle?"

Lunamiel kohauttaa harteitaan.

"Minä tahdon sinun tietävän ensimmäisenä. Sinulle olen eniten velkaa."

"Älä puhu hulluja. Mitä sinä aiot tehdä?"

"Minä aion kulkea rajalle ja kokeilla onneani. Kulkisitko kanssani? Jos olen oikeassa ja tämä koru todella on keino kääntää aika takaisin, tahdon tehdä oikean ratkaisun sinun kanssasi."

Kylmät aallot kulkevat pitkin Marilianin selkää. Lunamielissa ei vieläkään ole ainuttakaan osaa, joka ei anoisi anteeksiantoa. Mitä Marilian päätyykään tekemään, tulee vain pakottamaan Lunamielin pahemmin polvilleen. Mies on kykenevyytensä rajoilla, Marilian näkee sen jokaisesta nykivästä, varovaisesta liikkeestä.

Marilian kävelee lähelle, tarttuu Lunamielin pakkasen puhaltamiin käsiin. Hänen lämpönsä saa Lunamielin sävähtämään.

"Entä, jos sinä olet väärässä?"

"Silloin olen iloinen, etten nostanut asiasta meteliä. En kerro Emeraldille koskaan nähneenikään korua ja hautaan sen toivoni mukana."

"Älä hautaa toivoasi. Vielä vaarallisempaa sinun kannaltasi olisi olla oikeassa."