Luku 14: Kuolevat jumalat

26 5 0
                                    

 "Ei", Marilian sanoo pudistaen päätään niin voimakkaasti, että mustat letit keinuvat puolelta toiselle. "Minä en anna sinun tehdä mitään niin vaarallista."

"Epäilen, että se on ainoa keino saada Emerald uskomaan, että olen tosissani enkä aio muuttaa mieltäni."

"Sanooko hän kirjeessään selkeästi, ettei hän usko sinua?"

"Hän ilmaisee olevansa erittäin suuttunut siitä, että ylipäätään uskallan ehdottaa jotakin sellaista kuin projektin lopettaminen. Hän pilkkaa ehdotustani ja kuvittelee tietävänsä, että palaan aivan pian takaisin hänen luokseen."

Marilian vaihtaa katseita johtajien kanssa. Eseben ilme on tyyni, Hiiran otsa rypistynyt. Vain Arael osoittaa kiinnostusta Lunamielin sanoihin.

"Kerrataanpa hieman", Arael sanoo piirtäen käsillään ilmaan. "Sinä tahdot tappaa jonkun jumalista siten, että saat lähetettyä Emeraldille jonkin tämän ruumiinosista osoituksena siitä, että olet lähtenyt häntä vastaan? Tarkalleen ottaen miten sellainen toimi edistäisi päämäärääsi?"

"Saat sen kuulostamaan paljon dramaattisemmalta kuin ajattelin. Raaja olisi todiste osallisuudestani. Sotasaalis. Emerald ymmärtäisi, mitä tarkoitan sillä."

"Suunnitelmassasi ei ole vaaraa, jos et itse osallistu tapahtumaan. Jumalia tapetaan päivittäin."

"Arael!" Marilian parahtaa. "Ajatus jumalan raajan lähettämisestä on... on..." Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Marilianin sanat jäävät kiinni kurkkuun.

"Jumalia tapetaan joka päivä. Se on välttämätöntä." Araelin silmissä on ehdoton katse. Marilian huokaisee syvään. Siitä huolimatta, että hänen sisarensa on jo menettänyt itsensä miltei kokonaan jumalalle, ajatus jumalista pahantekijöinä, riivaajina, jotka ansaitsisivat tulla surmatuksi, on liikaa kestettäväksi. Jumalat ovat olentoja, joille poltetaan suitsukkeita ja uhrataan palanen ruokaa nuotion liekkeihin toistaen mielessään rukousta. Marilianin sydäntä särkee jo se, että tavat ovat kuolleet hädän tieltä. Pian kukaan ei muistaisi jumalia minään muuna kuin vitsauksina.

"Hyvä on", Marilian huokaa. "Kunhan Lunamiel ei osallistu tapahtumaan. Hänellä ei ole suojelijan koulutusta."

"Entä, jos haluan osallistua?"

"Haluatko sinä päätyä sisältä ontoksi? Anna mennä vain, jos se on käsityksesi ihanteellisesta elämästä."

"Minun täytyy saada Emerald uskomaan, että –"

"Aina vain Emerald!" Marilianin ääni kohoaa korkeammalle kuin hän oli ajatellut. Johtajien katseet keskittyvät häneen. "Sinä annat hänen ohjata itseäsi myös silloin, kun pyrit irrottautumaan hänestä. Minä luovutan. Hän on joka tapauksessa syönyt sinut pahemmin sisältä kuin yksikään jumala koskaan pystyisi."

Marilian nostaa kätensä ilmaan ja kävelee rivakoin askelin pois paikalta. Lunamiel jääköön pohtimaan sitä, tahtooko pyhän olennon riivaamaksi vai kenties eteenpäin elämässään. Marilian ei ryhdy kenenkään lapsenvahdiksi. Turhautuessaan hän kävelee kohti korkealle kohoavaa kalliota, jolla vietti viimeyön kuunnellen Lunamielin itkua kuin tuutulaulua ja pitäen miestä lähellään ilman ajatustakaan mistään muusta. Kallio ilkkuu hänelle, mutta hän kiipeää silti kohti sen huippua.

"Et kai vain pakene jotakin, rohkea tyttö?" Matala, raastava ääni. Marilian hätkähtää, juoksee polkua pitkin takaisin mättäille. Valkea susi seisoo hänen edessään kallistaen päätään.

"Maruk", Marilian henkäisee.

"Metsässä on kehitteillä melkoinen näytelmä", Maruk murahtaa. "Tehän käyttäydytte mielettömämmin kuin ne, jotka todella ovat ontossa tilassa."

Ontto mieliWhere stories live. Discover now