The Colors of Love

2. luku - Lucia, Leonardo, Antonio ja Francesca

Lucia, Leonardo, Antonio ja Francesca

Eemeli

"Hei Eme kai sä sait sen musan kutoskurssin ens jaksoon?" paras kaverini Miro kysyi multa meidän istuskellessa koulun kielisiiven käytävällä penkillä.

"No voitko kuvitella, en saanu", tuhahdin blondille kiharapäälle. "Nukuin sillon pommiin ku niitä kursseja piti valita ja jouduin sit ottaa siihen jonkun super tylsän kuviksen kurssin."

"No voi helvetti, siellä on kaikki. Siis ihan kaikki! Jusu, Leevi, Allu, Pihla ja Senni", poika selosti mulle.

"Kiitti vaan, tuntuu paljon paremmalta ku oon ainut joka ei saanu sitä kurssii", irvistin sille ja lopuksi näytin vielä keskisormea.

"No mut hei käyt puhuu Riihoselle nii eiköhän se suostus ottaa yhen ylimääräsen mukaan", Miro sanoi lohduttavasti. Kati Riihonen oli meidän musan maikka ja se oli tosi rento ja ehkä paras ope mitä meillä koskaan oli ollut.

"Niin kai", hymähdin.

Meillä oli jätkien ja Pihlan ja Sennin kanssa bändi. Tytöt lauloivat, Miro soitti koskettimia, Justus rumpuja, Leevi bassoa ja mä sekä Aleksi skittaa. Miron mä oon tuntenu ihan muksusta asti, mutta muiden jätkien kanssa me ollaan tunnettu yläasteelta ja jo sieltä asti me ollaan soiteltu ihan huvikseen mun faijan autotallissa. Sitten kun päästiin samaan taidelukioon musalinjalle niin päätettiin perustaa bändi ihan tositarkoituksissa. Löydettiin sitten muutaman sattuman kautta Pihla ja Senni laulamaan ja ollaan nyt jo vuosi vedetty yhdessä.

"Bonjour!" Senni huudahti meille iloisesti huomatessaan meidät.

"Sulla taitaa olla ranskan tunti seuraavaks", Miro totesi punahiuksiselle tytölle.

"Joo ja sanikset heti näin viikon alkuun", tyttö sanoi istuttuaan penkille Miron viereen ja kaivoi repustaan ranskan kirjan.

"Ja sä oot taas unohtanu lukee", naurahdin ja punapää nosti katseensa hetkeksi kirjasta. Se katsoi mua otsatukkansa takaa ja vei polkkapituisia ruosteenpunaisia hiuksia korvan taakse.

"En mä mitään unohtanu, ku tuli ihan mieletön inspis! Oon koko viikonlopun sovittanu yhtä biisii ja venatkaas vaan bänditreeneihin nii näätte mitä sain aikaan", se hihkui innoissaan, mutta lopulta keskittyi ranskankielen sanastoon.

Miro yritti salaa katsella vieressään istuvaa Senniä, kaikkihan sen huomasi miten lääpällään se oli siihen tyttöön. Tai kaikki paitsi itse Senni. Ei se kesällä muusta puhunutkaan kuin Sennistä ja Sennin jumalaisesta lauluäänestä ja Sennin lumoavista suklaisista silmistä ja Sennin jaloista jotka olivat kerran levänneet sen sylissä meidän treenimestan sohvalla, jolla Senni oli makoillut pitkin pituuttaan, kun mä ja Aleksi oltiin kikkailtu jotain kitarasooloja. Ei jätkä vaan uskaltanu tehdä mitään, se vaan katseli elämänsä tyttöä vierestä. Lopulta koulun kellot soivat ja Senni lähti ranskan luokkaan, kun mä ja Miro asteltiin ruotsin tunnille. Svenska ei ollut mun vahvuuksia ja mä usein piilottelinkin puhelintani pulpetin alla kääntäjä päällä. Me istuttiin Miron kanssa takariviin ja juuri ennen kuin opetus kerkesi alkaa joku juoksi luokan ovesta sisään.

"Sori, oonks mä myöhässä?" luokkaan pölähtänyt vaalea lyhyt kundi kysyi hengästyneenä, tai ei se kuka tahansa kundi ollut vaan Luka Helander.

"Ei hätää Luka, en kerennyt vielä aloittaa. Istu vaan paikallesi", meidän ruotsin maikka Hanna sanoi ja Luka istui luokan toiselle puolelle etuosaan.

En mä tuntenut Luka Helanderia, mutta mä tiesin sen nimeltä ja olin ollut sen kanssa usein samoilla kursseilla. Näin sen aina koulun käytävillä kuulokkeet korvillaan piirtämässä. Sillä oli nytkin iso piirusruslehtiö mukana jonka se laski pulpetilleen kun ei se mahtunut sen reppuun. Mä näin sen kerran kesällä istumassa sen kahden kaverin, Riina Helmisen ja Onni Salmen kanssa tuomiokirkon portailla ja ne kaikki piirsivät.