The Colors of Love

6. luku - Pieni kurkistus mustien kansien sisään

Pieni kurkistus mustien kansien sisään

Eemeli

Kuviksen vitoskurssi. Ei se kiinnosta mua oikeesti pätkääkään, mutta yllättävän esitelmäparini takia halusin edes yrittää. Luka varmaan pitää mua ihan tyhmänä viime tunnin takia. Se vaan näytti tietävän taiteesta ihan kaiken ja mä kuuntelin sen juttuja ihan idioottina. Mä osasin kyllä piilottaa mun epävarmuuden itsestäni, mutta silloin musta kuoriutui aika kusipää jätkä, millaisesta Luka ei todellakaan tykkää. Toissapäivänäkin sen edessä olin mennyt uhoomaan sille sen kaverille Onnille. Mä en vaan voinut olla sen seurassa niin kuin mun sydän halusi. Heti kun keskustelu oli kuviksen tunnilla siirtynyt mun perheeseen, mä olin niin lähellä, että olisin vaan antautunut itselleni ja hypännyt muurini yli.

Kaikki pitivät mua Ilmari Koistisen coolina pikkuveljenä, joka ei päästänyt ketä tahansa lähelleen. Kaikki muutenkin heti linkitti mut Ilmariin ja ajatteli, että mä olen ihan samanlainen kusipää kuin sekin. Vaikka se kusipää olikin mulle rakas, mun isobroidi, niin en mä halunnut olla sellainen. Mä sisimmissäni olin tosi samanlainen kuin Eerika, herkkä ja tunteellinen. Siskolla vaan ei ollut suojamuuria jonka taakse piiloutua ja mä olin vähän kateellinen sille, kun se uskalsi olla oma itsensä. Se oli aina ollut tosi itsevarma, tullut ihan äitiin. Amalia sitten oli ihan omaa luokkaansa. Se oli meistä kaikista tempperamenttisin ja nuorimpana lapsena ehkä saanut porukat kiedottua pikkurillinsä ympärille.

Kaikki, ja siis tarkoitan ihan kaikki, puhuivat musikaalista. Miro meinasi oikeasti hakea Danny Zukon roolia, mutta sillä kyllä oli luontaista karismaa ja isokin mahdollisuus saada se rooli. Varmaan kaikki, jotka mua ei tuntenut luuli, että mä olisin hakemassa sitä roolia, vaikka tosiasiassa mä menisin koe-esiintymisiin vaan soittamaan pari kitarasooloa. Jospa mä pääsisin orkesteriin. Mä en halunnut lavalle laulamaan ja tanssimaan. Vaikka mä osasin laulaa ja esiintyä, niin musikaaliroolit eivät olleet yhtään mun juttu.

Viime vuoden Leijonakuningas oli ollut oikea menestys, Helsingin Sanomia myöten. Päärooleissa näytelleitä oltiin haastateltu ja Ilmarikin oli päässyt lehteen. Se oli saanut Mufasan pahis-veljen Scarin roolin ja se oli kyllä oikeasti ollut täydellinen rooli sille. Me näytettiin tallenne musikaalista Sisilian sukulaisille kesällä ja äiti oli kääntänyt koko esityksen italiaksi, jotta sukulaiset ymmärsi siitä mitään. Nekin olivat kehuneet Ilmarin roolisuoritusta.

"Siinäkö seuraava Zuko?" Luka ilmestyi jostain siihen mun viereeni kuviksen tunnilla.

"No ei todellakaan oo", sanoin sille takaisin ehkä turhan koppavasti.

"Ai, no musta sä olisit sopinu siihen rooliin", vaaleahiuksinen sanoi loukkaantumatta mun äänensävystä. Aivan, mähän olin samanlainen kusipää kuin Danny. Tai sellaisena Luka taisi mut nähdä.

"Ei musta vaan oo tanssimaan ja laulamaan lavalle", sanoin sille ja nojasin käteeni odottaen, että opettaja keskeyttäisi tämän keskustelun aloittamalla tunnin.

"Sun veli kävi maanantaina mun äitin kukkakaupalla, myin sille ruusun", Luka kertoi ihan yllättäen.

"Okei, ja miks sä sen mulle kerroit?" kysyin ihan ihmeissäni.

"No se on sun veli nii miks en", se sanoi ja näpytteli koneelleen salasanan.

"Aha", sanoin viileästi ja sain sen tuhahtamaan mulle. Mä se en sitten osannut yhtään käyttäytyä Lukan seurassa.

Oli Illu mulle eilen ohimennen kertonut, että se oli käynyt puhumassa Venlalle. Ne olivat puhuneet asiat halki ja Illu oli jäänyt Venlan luo ja tullut kotiin vasta eilen koulun jälkeen. Ei ne eroomassa ole, onneksi. Mun ehkä pitäisi vielä kysäistä broidilta mitä ne meinas sen Venlan raskauden kanssa tehdä. Molemmilla oli kuitenkin vielä koulu kesken ja elämä vähän risasena. Tottakai mä olisin iloinen niiden puolesta jos ne päättäisivät pitää sen lapsen, mutta ymmärtäisin myös sen jos ne eivät olisi vielä valmiita vanhemmiksi. Tulisihan se lapsi muuttamaan molempien elämän ihan uusiksi.