The Levels of Love

7. luku - Kieltäydyn kutsusta

Kieltäydyn kutsusta

Mun oli pakko mennä kouluun, vaikka mä kuinka olisin halunnut jäädä kotiin Olivian kanssa. Ehkä mä kuitenkin luotin mutsiin sen verran, että se osasi puhua pikkusiskolle ja pitää sen kasassa. Vaikka sen kännisekoilusta oli alle kaksi päivää aikaa, niin se silti näytti ottaneen mun räyhäämiset tosissaan, vaikka siinä tilanteessa se olikin vaan räyhännyt kahta kauheammin takaisin.

Se oli hitto meidän äiti.

Tottakai se välitti meistä, välitti Oliviasta ja otti kiusaamisuutiset vakavasti. Niin kuin jokaisen äidin pitäisi ottaa. Vaikka se ei välillä osannut olla meille äiti, niin silloin kun se tosissaan yritti, se myös sitten oli juuri se äiti mitä mä kaipasin. Olisipa se osannut olla sellainen aina.

Polttelin väsyneenä röökiä koulun porteilla ennen hissan tunnin alkua. Syksy tuntui jo sen verran kylmältä, että olin vetänyt päähäni harmaan pipon ja karvavuorella varustetun farkkutakin. Eemeliltä oli taas liikkatunnin jälkeen tullut muutama huolestunut viesti, missä se oli kysellyt, että olinko mä ok kun en tullut tunnille. Mä en ollut jaksanut vastata sille, selittäisin sitten tunnin alussa ihan kasvotusten.

Jostain syystä moni tuli kouluun vasta tähän aikaan, ehkä joku tunti oli peruttu tai jotain. Mä katselin sivusilmällä kun moni mun vuosikurssilainen asteli mun ohi koulun pihalle. Ei kukaan niistä oikein kiinnittänyt muhun huomiota, onneksi, paitsi se yksi C-luokkalainen Luka. Se tuijotti mua aluksi vähän varovaisesti, mutta sitten sen katse muuttui hieman ihmetteleväksi. Mä viestin sille katseellani, että mitähän hittoa se siinä mua tuijotti, ja sitten se lähti kävelemään nopeammin kohti koulun pääovia.

Kun mä sain röökini poltettua, lähdin kävelemään pihan poikki yhdelle sivuovelle, kun hissan luokka oli sopivasti juuri sen käytävän päässä. Vedin lasisen oven auki ja yhtäkkinen lämmin sisäilma sai kylmät väreet kulkemaan kehoni lävitse. Huomasin Emen nojailemassa seinään luokan vieressä katse puhelimessaan.

"Moi", sanoin pystähtyessäni kiharapäisen pojan eteen.

"Ai moi, missä sä taas oot jumittanu? Pyhis käski mun sanoo sulle, et seuraavasta luvattomasta oot ulos kurssilta", se sanoi ja mä huokaisin. Pyhis, eli siis oikealta nimeltään Perttu Pyhäluoto oli muuten tosi rento ja mukava liikunnan maikka, mutta lintsaamisesta se ei tykännyt sitten yhtään.

"Mul oli oikeesti tosi hyvä syy lintsaamiselle, vaikka enhän mä sitä sille oo menossa kertomaan", aloitin ja Eme katsoi mua huolestuneena.

"Mitä on tapahtunu?" se kysyi ja mä käänsin katseeni pois siitä. Olin hetken hiljaa kunnes huokaisin.

"Mä jouduin hakee Olivian koulusta himaan, ku se oli menny yhen sen luokan tytön kimppuun ja lyöny", kerroin Emelle ja näin sivusilmällä kuinka se katsoi mua epäuskoisena.

"Siis Olivia?" se kysyi ihmeissään.

"Sitä mäki aluks järkytyin, se on maailman kiltein ja kultasin. En mä aluks uskonu ku mutsi tuli sanoo et se pitää hakee kotiin", sanoin ja käänsin katseeni takaisin siihen.

"Kiusataanko sitä koulussa?" se kysyi ja mä nyökkäsin laskien katseeni maahan. "Ei hitto", se henkäisi.

"Vittu miten mä en oo huomannu aikasemmin? Mä oon vaan aina paennu kotoo, ku se olis tarvinnu mua", ähkäisin ahdistuneena.

"Hei, et sä voinu tietää, ihminen osaa piilottaa tosi hyvin kaikki tunteensa jos vaan haluaa. Olivia ei varmaan vaan halunnu huolestuttaa teitä", Eemeli sanoi järkevästi, kun mä en siihen nyt pystynyt.

"Mutta tottakai mä haluun huolehtii siitä, ihan sama mitä se onkaan. Se on hitto mun pikkusysteri", sanoin kiihtyneenä.

"Nyt sä kuitenkin tiiät ja voit olla sen tukena", Eme sanoi laskien kätensä mun olkapäälle.