The Levels of Love

8. luku - Rikkinäisiä perheitä

Rikkinäisiä perheitä

Mitä vittua mä olin tekemässä?

Istuin lähijunassa matkalla kohti Jokelaa. Vihreän sävyiset penkit saivat mut sulkemaan silmäni, niiden pirteys sai mun sisällä jylläävän ahdistuksen vain suuremmaksi. Mä tarvitsin kipeästi vastauksia kysymyksiin joita mä olin kelaillut jo kolmetoistavuotiaasta asti.

Kuuntelin kuulutuksia silmät edelleen kiinni ja sitten kun tuli Jokela, mä avasin silmäni ja nousin tärisevin jaloin ylös. Vaikka oli lauantai ja syysloma, niin Jokela oli hiljainen. Ainoastaan S-Marketin parkkipaikalla norkoili muutama teini skobiensa luona röökiä poltellen. Asemalla oli mun lisäksi vain yksi mun ikäinen tyttö, yksinäisen näköinen mummo ja yksi nuori pariskunta jotka olivat jääneet mun kanssa samasta junasta.

Mä lähdin kävelemään kohti Jokelan vankilaa. Mä halusin samaan aikaan perua ja lähteä takaisin kotiin, mutta silti samaan aikaa mennä ja kysyä faijalta ne kaikki mieltäni painaneet kysymykset. Mä halusin nähdä oliko se sama ihminen minkälaisena mä muistin sen. Kaikki muistot siitä oli ala-asteikäisen Miron muistoja. Kaikki sen jälkeinen oli vaan mun omaa kuvitelmaa, pettymystä ja kiukkua, kaikki ne sekaisin oli saanut mut vihaamaan mun omaa faijaa kun se oli jättänyt meidät.

Mun henkilöllisyys tarkistettiin vankilan porteilla ja mut ohjattiin oikealle ovelle. Sisällä mä vielä jouduin ilmottautua tiskille ja mua käskettiin odottaa vielä hetki.

"Ekaa kertaa täällä?" kuulin kysymyksen jostain takaatani. Käännyin äänen suuntaan ja mä kohtasin tummatukkaisen tytön siniset silmät. Se oli kai juuri se jonka mä näin asemalla.

"Joo, tulin tapaa mun faijaa", päätin sanoa sille suoraan.

"Munkin faija on täällä. Oon oikeestaan sen ainoa lapsi joka täällä enää käy moikkaa sitä. Mun isosisko on jossain päin Stadii sen kundikaverilla eikä siitä oo kuulunu muutamaan viikkoon mitään ja mun pikkubroidipuoli asuu sen mutsinsa luona Järvenpäässä eikä se päästä sitä tänne", se kertoi todella avoimesti samalla nojaillen seinään. "Onks sun faija vasta joutunu tänne?" se vielä kysyi ja mä pudistelin päätäni.

"Se on ollu jo vuoden täällä, mut en oo nähny sitä viiteen vuoteen", kerroin ja työnsin käteni rennosti takkini taskuihin.

"Ai, mikä sut sit sai nyt vasta tulee tänne?" se kysyi äänessään pieni vire hämmästystä.

"Mun mutsi kävi täällä ja se on sen jälkeen ollu ihan outo ja mun pikkusysteril on kaikki ihan päin persettä. Kai mä täältä yritän saada jotain vastauksia joita mä oon oottanu jo viis vuotta", kerroin sille tuntemattomalle tytölle. Outoa miten mä yhtäkkiä osasin puhua näistä asioista ihan randomille tyypille, ehkä tämä paikka ja sama kokemus helpotti asiaa.

"Parikka, sä voit seurata mua. Ja Kuusisto, sua tullaan hakemaan ihan kohta", yksi kaapin kokoinen vartija sanoi ovelta ja mä lähdin sen perään katsoen vielä nopeasti taakseni sitä tyttöä.

Mut johdatettiin huoneeseen joka näytti vähän olohuoneelta. Siellä oli sohva, nojatuoleja ja jopa telkkari. Sohvalla istui odottamassa mun faija. Se oli kalju, lihaksikas ja pitkä. Harmaa t-paita paljasti sen tatuoidut käsivarret, sillä oli ollut tatuointeja jo silloin kun mä olin pieni.

"Teillä on neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa", se vartija sanoi ja jäi ovelle vahtiin.

"Miro, mitä jätkä?" faija kysyi letkeästi ja nousi seisomaan. Mä en vastannut sille mitään, vaan mulkaisin sitä viileästi.