The Levels of Love

6. luku - Nyt leikitään jo tulella

Nyt leikitään jo tulella

Tämä on automaattinen puhelinvastaaja, voitte jättää viestin äänimerkin jälkeen.

Mä olin kuunnellut tuon saman naisäänen lausuvan noi sanat jo kaksikymmentä kertaa. Mä yritin soittaa mutsille, koska se ei vieläkään ollut kotona ja kello oli jo puoli kaksitoista. Se oli kyllä sanonut, että tulee illalla kotiin, mutta mä olin ajatellut jotain kuuden, seitsemän väliä. Nyt oli jo yö. Sen puhelin oli ainakin päällä kun puhelut meni vastaajaan, mutta se oli varmaan jättänyt sen äänettömälle tai mistä mä tiesin, jos se olisi hävittänyt luurinsa jonnekin.

Mä olin patistanut Olivian jo kymmeneltä hampaiden pesun kautta sänkyyn, mutta antanut sille luvan vielä lukea kirjaa. Se oli kysellyt missä äiti viipyi ja mä jouduin keksiä sille jotain, ettei se turhaan huolestuisi. Kävin muutama hetki sitten sammuttamassa sen huoneesta lukuvalon ja nostin yöpöydälle sen käteen jääneen kirjan, kun se oli nukahtanut kesken lukemisen.

Mä meinasin valvoa niin pitkään, että mutsi tulisi kotiin. Mä en oikein voinut soittaa kenellekään ja kysyä mutsista. Meillä ei ollut sukulaisia, ei perhetuttuja tai mutsilla ystäviä. Faija oli ainoa ja se istui linnassa, faijan broidi oli kuollut jo kymmenen vuotta sitten, mutsi oli ollut perheesä ainoa lapsi. Serkkuja ei ollut, isovanhempia ei enää ollut. Me oltiin vaan keskenämme, Olivia, mutsi ja mä.

Poliisille mä en uskaltaisi soittaa, ne lähettäis sossut tänne. Se tästä vielä puuttuisi, että ne sotkisivat meidän pikku perheen elämän entisestään. Jos ne tulisi ja ottaisi Olivian huostaan ja laittaisi mut jonnekin laitokseen siihen asti, että täytän kahdeksantoista. Sitä mä en todellakaan haluaisi.

Mutta mitä jos mutsi ei tulekaan koko yönä kotiin? Tai jos se vaan katoaa eikä kukaan tiedä missä se on. Jokela ei todellakaan ollut kaukana, sinne meni junalla tästä kolmessa vartissa. Tai mistähän hitosta mä tiesin oliko se edes mennyt minnekään Jokelaan, en mä tiennyt oliko faija oikeasti Jokelan vankilassa vai jossain ihan muualla. Toisaalta, miksi mutsi olisi valehdellut faijan olinpaikkaa? Se oli ihan yhtä kärkäs kuin mäkin ja sanoi aina asiat suoraan. Se möläytteli asioita jopa pahemmin kuin mä, jos sen kiukku tai suuttumus pääsi nousemaan ihan yli sietokyvyn.

Mä otin puhelimeni uudestaan käteeni ja etsin yhden numeron. Epäröin hetken, mutta päätin silti soittaa. Mä tarvitsin jonkun laittamaan mun ajatukset sanoiksi ja vain yksi tiesi mun mutsista, että myös faijasta.

"Moi, hei sori ku mä tähän aikaan soitan, mut voitaisko me nähdä?" sanoin kun linja aukesi.

"No mä oon himas eikä uni varmaan tuliskaan viel muutamaan tuntiin, nii toki", Ilmarin ääni kuului puhelun toisesta päästä.

"Tilanne on nyt se, et mä oon Olivian kanssa himassa kahestaan, enkä mä voi jättää sitä tänne yksin", kerroin sille.

"No mä tuun sinne. Menee viis minaa", se sanoi ja kuulin, että se lähti heti liikkeelle.

"Kiitos Illu", henkäisin ja ummistin silmäni hetkeksi. Me sanottiin moikat ja lopetettiin puhelu.

Illulla meni tarkalleen se tasan viisi minuuttia, mitä se olikin lupaillut. Mä olin puhelun loputtua koko sen ajan tuijottanut digiboksin kellon vihreinä hohtavia digitaalisia numeroita ja olin havahtunut luurini viestiääneen. Alaovi oli jo lukossa, eikä näin vanhassa talossa ollut ovisummeria tai ovikoodia, joten jouduin lähteä alas avaamaan Illulle oven. Kun mä pääsin alas ja sain oven auki, mä en vielä sanonut jätkälle mitään ja sekin oli hiljaa. Käveltiin toiseen kerrokseen ja takaisin kotona mä astelin suoraan vaan olohuoneen poikki parvekkeelle. Siellä me voitaisiin puhua, ettei Olivia herää.