My love, take your time. || Joonas Porko

40

Joonas

Pari viikkoa on vierähtäny. Olen matkalla studiolle jota olen vältelly nämä kaikki neljätoista päivää putkeen. En siksi ettenkö oisi jaksanut, vaan sen takia, että se vaaleanbrunette, kiharapäinen basson rimputtaja on siellä. Plus koko muukin bändi, jotka eivät päässeet vetämään keikkaa takiani Puolaan. En halua kohdata Ollia. En sen jälkeen mitä sanoin hänelle. Se on kalvanut sisintäni jo pitkään. En todellakaan tarkoittanut sitä mitä hänelle sanoin ja nyt vain tuntuu, että hän ei enää ymmärtäisi jos yrittäisin edes selittää. Harvoin riitelemme ja ehkä juuri sen takia tämä tuntuu niin ylitsepääsemättömältä. Ja kaiken tämän lisäksi en ole vieläkään kehdannut kertoa Hildalle kenen vieressä vietin hotelliyöni. Vai tarvitseeko siitä edes kertoa enää?

Seison studion ala-ovella. Musta hattuni peittää osan vaaleista kiharoistani ja samalla blokkaa hyvin auringonvaloa vaikka aurinkolasit löytyvätkin päästäni.

Hengitän yhden kerran oikein syvään. Joko lähden tuolta vielä bändissä olevana kitaristina tai työttömänä ex-kitaristina, jonka hermot eivät vain jostain syystä pitäneet keskellä kirkasta päivää lentokentällä. Minun on pakko saada vastaus tähän kysymykseen joten vetäisen oven auki. Hypin portaat ylös oikealle ovelle.

Kaivan taskustani avain-nippuni ja sovitan oikean avaimen lukkoo. Avain pyörähätää sulavasti lukossa jonka jälkeen se avautuu vaivattomasti.

Astun hiljaiseen eteiseen ja potkin kengät jalastani. Peremmältä kuuluu iloista puheensorinaa, mutta minun astellessa sisään se loppuu kuin seinään. Kaikki tuojottavat minua niin kuin olisivat aaveen nähneet. Paitsi Olli. Hän katsahti minuun ja sen jälkeen hän katsoikin johonkin aivan muualle kuin minuun. Seison oviaukossa avain-nippuani pyöritellen. Hiljaisuus alkaa olemaan jo aika piinaava, joten on pakko sanoa jotain.
"M-moi", änkytän muiden siirtäessään katseensa takaisin soittimiinsa ihankun minua ei olisi ollutkaan. Ainut kuka on jotenkin normaalisti on Niko.
"Hei voitasko jutella?", jatkan vielä oven karmiin nojaten. Olli virittelee bassoaan ihankun ei olisikaan kuullut äsköistä ehdotustani. Joel nostaa katseensa kitaran kielistä takaisin silmiini ja näyttää siltä kun odottaisi jotain. Aleksin silmät ovat liimautuneet uuden biisimme äänityksiin esittäen, että hänellä on paljon töitä. Tuo biisihän on melkein jo valmis. Tommi istuu rumpujen ääressä kapulat kädessään tuijotellen niitä ihankuin ei olisi niitä ennen nähnyt. Tunnelma on hyvin lässähtänyt. Miksi kaikki muutkin ovat niin vihaisen näköisiä vaikka Ollinhan tässä pitäisi vain olla?

"Hei kauan ajattelitte vielä pitää tätä mykkäkoulua?", sanahdan jälleen selittäen käsilläni turhautuneesti. Loppujen lopuksi ne paiskautuvat reisiäni vasten.
"Muistatko mitä me luvattiin toisillemme ku perustettiin tää bändi?", Joel sanoo hieman tympääntyneenä. Hän tuijottaa Jonnan rakastamilla silmillään omiani vihaisen näköisenä. Yhtäkkiä tästä tulikin jokin tietovisa. En ehdi sanaa suustani sanoa kun Joel jo jatkaa: "Että ihan sama mitkä kissanristiäiset ois me vedetään keikka mukisematta. Näköjään oot unohtanu sen jo."
En tiedä mitä sanoa. Olen jäätynyt ovenkarmia vasten. Koska unelmamme on ollut alusta asti valloittaa maailmaa, lupasimme toisillemme Joelin kertoman asian. Vaikka olisi tyttöystävän kanssa vuosipäivä tai serkulla häät, jos keikka osuu sille päivälle se vedetään.
"S-sori", huulieni välistä ilmoille pääsee.
"Ei paljoo sorit auta. Me ei päästä enää Puolaan, koska se festari mikä siellä järjestettiin on joka toinen vuosi. Meiän pitää odottaa nyt melkein kaks vuotta että me päästään sinne uudestaan, ja se ei ollu mikään helppo juttu saada nimeensä listalle", Joel tuohtuu. Ymmärrän tätä, hänelle tämä oli iso juttu, mutta pilasin senkin.
"Mä olin niin vihanen, ja en tajunnu kuinka iso juttu se oli", sönkötän katseeni avaimissani jotka ovat jostain syystä jääneet käteeni. Hiljaisuus palaa takaisin studiohuoneeseen.

"Voitaisko me silti yrittää sopia?", sanahdan hiljaa nostaen katseeni avaimistani rakkaaseen bändiini. Muut vaihtavat katseita paitsi Olli jonka silmät ovat yhä kiinni bassossaan. Hän osaa olla aika pitkävihainen.
"Tai voittehan te ettiä sen uuden kitaristinki", lisään vielä. Kukaan ei vastaa mitään, joten näen tilaisuuden siirtyä takavasemmalle, mutta sitä en kumminkaan ehdi tehdä loppuun asti Nikon jo huutaessa perääni.
"Eime parempaa kitaristia löydettäis vaikka koluttas kaikki mannut ja mantereet läpi."

Käännyn takaisin bändini suuntaan joka hymyilee minulle lempeästi. Paitsi tietenkin Olli.
"Ootteko te tosissanne?", kysyn. En edes uskalla hymyillä. Kaikki nyökyttelevät.
"Jos sä vaan haluat vielä", Joel sanoo nyökkäilyidensä seasta.
"No joo, jos se on kaikille ok", sanon katsahtean Olliin päin joka on ollut tämän koko keskustelun ajan jossain omissa maailmoissaan. Näen että häntä kaivertaa jokin, sillä pian hän nousee paikaltaan jättäen bassonsa sille kuuluvalle paikalle ja hipsii ohitseni pienen tuulenvireen saattelemana. Hän pistää kengät jalkaansa ja häipyy huoneistosta. Katson bändini läpi kulmat kurtussa, jotka näyttävät yhtä yllättyneiltä. Tajuan kumminkin, että nyt olisi hyvä aika saada hänet kiinni ja puhua kahden kesken. Menen itsekin eteiseen ja pistän kengät jalkaani.

•••

"Hei oota!", huudahdan hiukset hulmuten kävelevälle Ollille noin kymmenen metrin päässä minusta. Hän on lähtemässä jo pihalta kun saavutan hänet.
"Olli voidaanko jutella?", kysäisen hengästyneenä. Olli välttelee katsekontaktia pitkään, mutta ei tee elettäkään lähteäkseen viereltäni.
"No puhu sitte", hän töksäyttää vihainen ilme kasvoillaan. En ole ikipäivänä nähnyt häntä noin vihaisena. Ehkä hän ei ole vihainen vaan pettynyt tekemisiini. Mietin hetken mistä aloittaa, sillä en ole miettinyt sanomisiani valmiiksi. Tätä pelkäsin.
"Mä oon pahoillani siitä mitä mä sanoin siellä lentokentällä. Oikeesti olen", kerron yrittäen tehdä parhaan kaverini kanssa katsekontaktia, mutta tuo ei pysty siihen vielä.
"Ethänsä ku haukkunu mut pettäjäks ja vielä haistattelitki vielä. Joonas ymmärrätsä mitä sä oot sanonu?", Olli sanoo tuohtuneesti. Ei tämä nyt niin vakava asia ollut, mutta Ollin tuntien hän ottaa tämän astetta vakavammin.
"Joo, ja sä et tiedäkään kuinka monet yöunet mä oon menettäny, koska mä oon luullu ettet sä halua olla enää mun ystävä", sanon tapittaen basistia silmiin jotka eivät vieläkään ole kohdannut omiani. Olli jotenkin rentoutuu ja kääntää siniset silmänsä kenkiemme kärkiin.
"Joonas, ne sanat satutti mua tosi paljon", hän sanahtaa hiljaa. Tunnen sydämessäni piston. Olenko ollut noin huono ystävä?
"Anna anteeks", sanon. Pala kurkussani kasvaa jälleen kasvamistaan. Olli kääntää vihdoin vanhan ystävällisen katseensa minuun. Tätä odotinkin.
"Mä seurustelin...", Olli sanahtaa murtuneena. Hänen silmänsä muuttuvat hetki hetkeltä punaisimmiksi ja vetisimmiksi. Kulmakarvani käyvät sekunnin mutrussa, jonka jälkeen kasvoilleni ilmestyy neutraali ja hieman ihmettelevä katse. Olli seurustellut? Ja miten se liittyy tähän nyt mitenkään?

"Ilona oli mahtava ja mä oikeesti rakastin sitä, mutta sitten se vaan...sano että...m-m-mä en oo tarpeeks hyvä", Olli sanahtaa hiljaa yrittäen taistelle kyyneleitänsä vastaan, mutta kuulen hänen äänestään kuinka hän on murtumaisillaan. En osaa sanoa mitään. Seison vaan vanhan ystäväni vierellä kun tuo pyyhkii kyyneleitään poskiltaan.
"Mä en voi elää ilman sitä...mulla on niin ikävä", Olli parahtaa, ja nyt jos joskus hän purskahtaa hillittömään itkuun. En osaa tehdä muutakun ottaa tämän haliin.
"Mikä mussa oli vikana?", Olli itkee olkaani vasten. En tiennyt, että hän ui näin syvissä vesissä.
"Olli sussa ei oo mitään vikaa. Älä ajattele noin", yritän lohduttaa. Sisintäni raapaisee. En ole kunnellut ystävääni. Tai ehkä Olli ei ole edes halunnut puhua koko asiasta. Aihe on näköjään hänelle aika arka.
"Se jätti mut viestillä siellä mökillä. Mä ajattelin, että ajan kanssa tää tästä, mutta mä oon päivä päivältä vaan syyttäny itteeni enemmän ja enemmän, enkä mä tiedä miten mä pääsen tästä kierteestä enää pois", basisti sanoo kun irtaudumme omille tahoillemme. Olli pyyhkii jälleen kyyneleitä poskiltaan.
"Mä oon yrittäny esittää vahvaa, mutta mä en kohta pysty siihen enää. Ja se mitä sä sanoit ei auttanu yhtään", hän sanoo ja purskahtaa taas itkuun. Olisi tehnyt mieli hakata itsensä siihen paikkaan. Tunnen itseni hirviöksi.
"Anna anteeks Olli, mä en tiennyt", sanon pistäen oikean käteni lepäämään bändikaverini hartialle.
"Et sä voinutkaan", Olli naurahtaa kyyneleidensä seasta.
"Voitaisko me olla taas väleissä?", kysyn vielä. Olli katsoo suolatippojen täyttämillä silmillään omiani. Hetken vain seisomme siinä, kunnes Olli ottaa askeleen eteenpäin ja halaa minua.
"Mul on ollu ikävä sua Joonas", Olli sanahtaa korvaani. Kiedon käteni tuon ympärille.
"Niin mullaki oli sua", vastaan ja tiukennan vain otettani.

——————

Sori, ihan hirveen sekailainen ja muutenki aika huono osa, mutta oli pakko kirjottaa jotain. Mitäs mieltä uudesta biisistä?