My love, take your time. || Joonas Porko

56

Joonas

Lähestyn huonetta josta noin puolituntia sitten meidät häädettiin kylmän viileästi pois. Käteni hikoavat, enkä ole varma haluanko edes avata ovea tai nähdä sen toiselle puolelle. Sen takia jäänkin seisoskelemaan haaleansinisen oven taakse. Tätäkö elämäni nykyään on? Pelkäämistä?

Olin nähnyt käytävällä Hildaa hoitavan lääkärin ja hän sanoi, että häntä voisi mennä katsomaan uudelleen. Hilda oli kuulemma saanut jälleen jonkinlaisen hapen puutteen ja sen takia koneet alkoivat piippaamaan. Lääkäri ei osannut ennustaa yhtään herääkö Hilda, ja jos herää niin milloin. Hän pyysi varautua pahimpaan.

Tuijotan vaaleansinistä ovea edessäni kädet täristen. Tunnen useat silmäparit itsessäni, mutta olen jähmettynyt paikoilleen enkä saa minkäänlaista liikettä aikaan. En halua nähdä Hildaa siinä kunnossa. En pysty siihen enää. Aleksin sanojen mukaan; joskus on pakko päästää irti, vaikka se kuinka pahalta tuntuisi. En halua vaipua epätoivoon, mutta en halua enää, että Hildaan sattuu.

"Joonas, onks kaikki hyvin?", Olli sanoo tökäten minua selkääni keskellä käytävää. Käännyn Olliin päin ja kiedon käteni tämän ympärille purskahtamaisillani itkuun. Jälleen kerran.
"Mikset sä mee sinne?", Olli kysyy hämillään.
"Mä en pysty tähän enää", nyyhkytän Ollia vasten. Nyt tunnen itseni hyvin pieneksi ihmiseksi tässä koko universumissa. Olli tiukentaa otettaa ympärilläni. "Voi Joonas", hän kuiskaa.

"Mä tarvitsen apua", sanon hiljaa Ollin rintaa vasten kyynelten sumentamien silmieni kanssa. "Mulla on alkoholiongelma", jatkan. Kyyneleeni kostuttaa Ollin tumman vihreän t-paidan rinnuksen.
"Hyvä, kun sä pystyt myöntämään sen. Mä oon susta ylpeä", Olli sanoo rauhalliseen sävyyn.
"Ootko oikeesti?", kysyn irtautuen Ollista, jolla on lempeä hymy huulillaan. Hän nyökkää kerran silmät kiinni.

"Mä tuen sua ihan missä vaan. Sä olet mulle tärkeä", basisti sanahtaa. Ehdin yhden kyyneleen putsata poskeltani kun Olli kiskaisee minut vielä halaukseen. "Sä paranet kyllä", hän kuiskaa korvaani. Epätoivoiset kasvoni vääntyvät väkisinkin hymyyn tuon sanoista. Lempeät kylmät väreet kulkevat kehoani pitkin.

"Mutta mä tiedän yhden joka tarvitsee sua nyt enemmän kun mitään", Olli sanoo vihjaten takanani olevaan oveen. Katsahdan sitä takanani.
"E-ei musta ole siihen", änkytän pudistellen päätäni Ollille edessäni, joka pitelee mustaa, tyylikästä takkiaan käsivarrellaan, ihankuin tarjoilija konsanaan.
"Joonas, kato mua. Hilda ei ois kertonu sulle sen syövästä, jos se ei ois välittäny susta paskaakaan. Nyt se makaa tuolla, ja ainut asia mitä se haluis ois se, että sä pitäisit sitä kädestä ja sanoisit, että sillä ei oo mitään hätää", Olli sanoo tuijottaen syvälle sieluni sopukoihin, joita kukaan ei ole vielä päässyt tutkimaan.

"Mä voin tulla sun kanssa, jos sä et pysty menemään yksin", Olli ehdottaa neutraalilla äänensävyllä hetken päästä, kun en ole vastannut mitään. Hän tarttuu vasemmalla kädellään olkavarrestani.
"Voisitsä?", varmistan ja katson Ollin silmiin. Basisti nyökkää. "Mä voin olla siellä sun kanssa koko ajan."

Käännyn oven puoleen ja asetan tärisevän käteni sen kahvalle. Juurihan näin Hildan yli puolituntia sitte, mutta nyt tämä tuntuu jotenkin väärältä ja jopa hieman ahdistavalta. Lopulta kerään kaiken rohkeuteni ja painan kahvan alas.

Samat piippausäänet kantautuvat korviini kun astun hieman hämärään huoneeseen jälleen Olli perässäni. Jokin aivoissani ei pysty kohtaamaan Hildaa enää samalla tavalla, sillä jään vähän matkan päähän ovesta seisomaan ja katsomaan tuota nukkuvalta näyttävää naista molemmat jalat vierekkäin. Olli sulkee oven perässään ja astelee viereeni. Hänkin alkaa katselemaan Hildaa vähän matkan päästä. Laitteiden piippaus ja hengityskoneen äänet saavat minut jälleen ihme olotiloihin.