laulajapoika

this is my room

Tack ! Kiitän teidän lukukerroista/voteista/kommenteista 😍 hyvää viikonloppua ! :)

Katsoin itseäni pelistä. Oikein mulkoilin. Väänsin kasvoilleni oudon ilmeen ja tuhahdin. Puoli tuntia. Sitten menisin Nialin luokse. Meidän pitäisi saada projekti tehtyä. Siinä asia tiivistettynä.

- Celine ! Otatko jotain syötävää vielä ? Maria huhuili portaikosta.

- Njah, ei kiitos, sanoin ja jatkoin puuhiani.

Tarvitsisin mukaan kynät, kirjan ja paperia. Ne on pakattu. Hyvä. Nyt voin vain rentoutua ja ajatella.

Miksi minua jännitttää ?
Eihän hän ole minulle kovin kummoinen ystävä, ei millään tavalla. En kehtaa sanoa sitä hänelle. Olen nähnyt kuinka herkkä Nialler oikeasti on. Poikien kanssa on mukavaa, olen mieluusti heidän kanssaan, mieluummin kuin yksin. Ei minulla ole sellaisia tunteita häntä kohtaan, ainakaan vielä. Hei ! Mikäs tuo nyt oikein oli, Celine. Sinä et rakastu, sovit sen jo ennen lähtöäsi. Et rakastu vaikka mikä olisi. Mutta enhän minä ole rakastunut, juurihan sanoin hänen olevan vain ystäväni. Hän pitää minusta ystävänä joten asia on okei.  Asia on tällä taputeltu.

- Minne sä oot menossa ? Sofia kysyi ovenraosta ja keskeytti ajatustuokioni.

- Tekemään koulujuttuja, sanoin, en halua kertoa minne.

- Mä meen peliin, hän sanoi ja viittoi varusteitaan.

Sininen paita, mustat housut. Paidassa luki kissankokoisin kirjaimin "SOFIA 11"
Hän roudaa mukanaan myös valtavaa varustesäkkiä, siellä on tietääkseni jotkin suojat, palloja, pyyhe, juomapullo ja jotain muita vaatteita. En ole nimittäin pahemmin niitä tutkinut.

- Tsemppiä, sanoin mutta hän oli ehtinyt jo kadota.

Kai minäkin nyt voisin mennä. Voisinhan minä tehdä tuon täälläkin, ei Niall kuitenkaan tee mitään. Tuo on siis vain epäilys sitten. Huokaisin ajattelulleni ja ponkaisin ylös.

Hetkisen kuluttua 💭

Kivinen polku, ruskea portti ja muutama elähtänyt kukka. Hyvin perinteinen piha täällä päin, varsinkin näin syksyllä. Ei kukaan hullukaan halua mennä myrskyllä istuttamaan uusia kukkia maahan, tuuli ne kuitenkin vie mennessään. Varsinkin näin syksyllä.

Ennen kuin ehdin edes koputtaa vanhaan puiseen oveen, se lennähti jo auki.

- Mä seurasin tota sun hortoilua niin näin milloin tuut, Niall sanoi ja päästi minut sisälle.

Katsoin häntä kummissani ja ripustin takkini naulakkoon.

- Haluutko mennä suoraan ylös ? hän sanoi.

Nyökkäsin ja kiiruhdin hänen perässään pitkät portaat yläkertaan. Olisin tietysti halunnut vilkuilla vähän muuallekkin mutta tuo poika on niin nopea liikkeissään.

- Tässä tämä nyt olisi, hän sanoi pirteänä ja rämähti sängylle makaamaan.

Kaksi kitaraa, hylly, jossa on muutama kirja, valokuva-albumeja, pokaaleja ja jotain sekalaista roinaa. Kirjoituspöytä, jonka päällä on vihreä lamppu ja muutama onneton kynänrupisko. Nojatuoli, Vaatekaappi, sinne en halua kurkistaa, mikkiteline, pienet rummut ja jalkapallo, keskellä huonetta. Ihan siisti.

- Ihan kiva tää on, naurahdin ja istuin nojatuoliin paperieni kanssa.

- Sä oot kuitenkin tehny sitä jo, Niall sanoi ja nyki samalla sukkiaan paremmin jalkaansa.

- Ehkä vähän, sanoin virnuillen.

- Arvasin ! Arvasin ! hän sanoi ja kääntyi tuijottamaan minua noilla sinisillä silmillään.

Hän vain tuijotti minua, syvälle silmiini, räpäyttämättä omiaan. Suu hituisen auki. Hetkonen, mitäs tämä nyt oikein on ?

- Niall, aloitin.

- Nialler, hän paikkasi ja käänsi katseensa pois.

- Aloitetaan, sanoin ytimekkäästi ja annoin oman kynäni sauhuta vimmakkaasti paperilla.

Niall löntösteli viereeni ja luki tarkasti mitä kirjoitin. Siinähän se ilta sitten sujahti.