Autiotalo

Luku 5. Tyhjä hautaholvi

Myöhemmin he istuivat poliisiasemalla ja olivat selittäneet kaiken tietämänsä. Poliisit olivat lähteneet etsimään Meriä kuulustellakseen tätä. Siina oli painanut päänsä alas ja Martin hetken luuli tämän itkevän. Siina ei kuitenkaan itkenyt, hän ajatteli. Hänen ajatuksensa harhailivat kaikkialla aina autiotalosta Meriin, avaimeen ja kaikkeen mahdolliseen, mihin avain vielä voisi heidät johdattaa. Martin vain mietti miten hankalaksi heidän elämänsä oli yhtäkkiä muuttunut. Koulun alkuun oli enää kaksi viikkoa aikaa ja he olivat neljästään suunnitelleet niin paljon kaikkea tehtävää ennen sitä. Nyt heitä oli enää kolme ja heistäkin yksi oli ottanut ainoaksi tehtäväkseen tappaa Siinan ja Martinin. Lopulta Siinan puhelin rikkoi hiljaisuuden.

"Vanhempani ovat tulleet kotiin", Siina totesi katsottuaan puhelintaan.

Samalla poliisit tulivat sisään ovesta.

"Emme löytäneet Meriä ja jatkamme etsintöjä aamulla. Voitte mennä nukkumaan jomman kumman luo. Tulemme vartioimaan taloa koko yöksi", toinen sisään tulleista poliiseista sanoi.

"Menemme minun luokseni. Vanhempani ovat nyt kotona", Siina vastasi.

Poliisit lupasivat viedä heidät Siinan luo tullessaan itse vartioon. Pimeys kaappasi heidät sisäänsä heti, kun he astuivat ulos poliisiasemalta. Huomasi, että syksy oli tullut ja illat pimenivät koko ajan nopeammin. Siina tarttui Martinia kädestä, vaikka matka autolle ei ollut pitkä. Pimeys ei tuntunut turvalliselta kaiken heidän kokemansa jälkeen. Poliisiautossa oli onneksi lämmin ja hyvät valot, jotka karkottivat suurimman osan edessä näkyvästä pimeydestä. Päästessään viimein Siinan luokse, olivat he molemmat väsyneitä, eivätkä jääneet kuuntelemaan, kun poliisit selittivät tapahtunutta Siinan vanhemmille. He raahustivat väsyneinä yläkertaan Siinan huoneeseen ja kaatuivat sänkyyn. Siina tosin pyysi Martinia tarkistamaan sängyn alusen ja vaatekaapin, jotka poika onneksi totesi tyhjiksi. Muita piilopaikkoja ei huoneessa ollut. Sen jälkeen Siina nukahti ja Martin kaivautui tämän viereen. Aamulla he heräsivät virkeinä ja hetkeen he eivät edes muistaneet illan tapahtumia, kunnes ikkunasta näkyvä poliisiauto tiputti heidät todellisuuteen.

Molemmat söivät Siinan tekemää aamiaista hiljaisuuden valitessa. Syötyään he lähtivät saman tien miehen luo kysymään avaimesta. Kerrostalon eteen päästyään Siina pysähtyi ja Martin kääntyi katsomaan tätä.

"Mitä nyt?" Martin kysyi.

"Kävi vain mielessä, että avain voi työntää meidät aina vain syvemmälle tässä salattujen asioiden meressä. Martin kerro minulle miksi juuri me?"

"En tiedä, en todellakaan tiedä. Haluaisin päästä tästä irti yhtä paljon kuin sinäkin, mutta Meri on edelleen tuolla jossain. Avain voi auttaa meitä."

"Tiedän", Siina huokaisi.

Sitten kaksikko astui sisään tunkkaiseen rakennukseen ja suuntasi miehen asunnolle. He kuitenkin pysähtyivät ovelle. Oven kahvassa oli kiinni kirjekuori, jossa luki "En ole kotona". Siina nappasi kirjekuoren käteensä ja avasi sen. Sieltä ilmestyi lappu ja heidän löytämänsä avain.

Lapussa luki: "Avain käy hautaholviin, jonka löydätte osoitteesta Hautakivenkuja 6."

"Hautakivenkuja? Kuulostaapa todella mukavalta", Siina totesi luettuaan lapun ääneen Martinille.

"Eipä meidän auta kuin lähteä sinne. Löytyykö sellainen muka tästä kaupungista? En ole koskaan kuullutkaan", Martin kysyi.

"En tiedä. Katson puhelimesta."

Hetken Siina näpytteli puhelintaan ja avasi sieltä karttasovelluksen.

"Tie löytyy kaupungin laidalla olevan metsän keskeltä, ja sen lähellä on joku vanha hautausmaa. Tämä alkaa mennä aika karmivaksi", Siina nosti katseensa Martiniin.