prologi

1.4K 44 3
                                    


Katselen pientä soittorasiaa yöpöydälläni. Se on rikki, sen melodia on särisevä ja sen sisällä oleva tanssiva pariskunta ei enää tanssi. Ne vain pysyvät paikallaan. Niin kuin tällä hetkellä elämänikin.

Elämäni on pysähtynyt. Tai ainakin siltä tuntuu. Tuntuu siltä, että kukaan ei huomaa minua ja surullisia kasvojani. Kukaan ei ymmärrä sitä mitä koen. Toivon, että joku voisi ymmärtää tai edes yrittää, mutta kukaan ei tule. Ei nyt, huomenna tai koskaan.

Jalkojani särkee, mutta seison silti ikkunani edessä pidellen valkoisesta ohuesta verhosta kiinni. Katson ikkunaani lentäviä sadepisaroita ja tummaa taivasta. Ulkona kävelee ihmisiä päänsä päällä sateenvarjoja.

Seison koska se kuluttaa kaloreita enemmän kuin istuminen. Seison, koska se kipu mitä tunnen ei voi purkautua muulla tavalla. En onnistu ikinä missään. Olen epäonnistuja. En saa pidettyä terää kaukana itsestäni, en ole vieläkään painotavoitteessani ja tänäänkin koulussa sain äidinkielen kokeesta vain 10-. Olen luuseri. Miten äitini voikaan katsoa minuun päin edes?

Kävelen huoneeni toiselle puolelle pöytäni ääreen. Nostan painavan laukkuni siihen ja tyhjennän sen kaikesta turhasta. Pakkaan huomisen päivän kirjat sinne. Sen jälkeen kävelen isolle kirjahyllylleni, pysähdyn kuitenkin nähdessäni peilistä itseni. Lihavan tytön, jolla on tummat hiukset ja silmän aluset. Päälläni on valkoinen yöpaita, ja siinä lukee 'body goals'.

En ole kaunis kuin muut tytöt koulussani. En ole Mia, Chloe tai Sophia. Olen ruma ja läski, niin kuin he sanovat: "Olen turha ja mitätön."

Menen sänkyni ääreen ja istahdan pehmeälle patjalleni. Nostan raskaat jalkani sängylle ja vedän peiton itseni päälle. Otan vielä hetkeksi puhelimeni käteen ja avaan lukituksen. Taustakuvani on musta. Ei mitään muuta. Avaan instagram sovelluksen ja menen katsomaan sieltä saamaani viestiä.

Emily: Hei Via, ajattelin vain kertoa, että jouduin jälleen sairaalaan. Toivottavasti sinä olet vielä vapaa.

Minä: Hei Emi, joo olen. En usko kenenkään huomaavan, jos vielä karistan 20 kiloa. Sitten olen täydellinen siltä osin.

Vastattuani laitan puhelimeni laturiin ja suljen silmäni. Toivottavasti en enää avaa niitä.

---

296 Words

---

Life sucksWhere stories live. Discover now