Romeo & Julia |jikook|

~001 lähellä, mutta niin kaukana vapaus~

Kaks perhettä, yht' arvokasta ihan,

Veronan kaupungissa kumpikin,

nous uuteen kiistaan vuoksi vanhan vihan,

veriinsä naapuri löi naapurin.

Kaks rakastavaista, kovan onnen lasta,

sylistä syntyi vihan vimmaamain;

poloisten nuorten kurja kuolo vasta

vei hautaan sukuriidat vanhempain.

Tuo lempi, tuskaan tuomittu ja turmaan,

ja isän raivo, kauan kestänyt,

mi saattoi lauhtua vain lasten surmaan

𝕃𝕦𝕜𝕦 𝕀 𝕃𝕒̈𝕙𝕖𝕝𝕝𝕒̈, 𝕞𝕦𝕥𝕥𝕒 𝕟𝕚𝕚𝕟 𝕜𝕒𝕦𝕜𝕒𝕟𝕒 𝕧𝕒𝕡𝕒𝕦𝕤

Taehyung ja Hoseok kävelivät Veronan kaduilla rennoissa tunnelmissa. He päättivät kuluttaa aikaa kahdestaan, sillä Jimin ei ollut ehtinyt tulla heidän mukaansa joelle kalaan.

Sora rahisi heidän kenkiensä alla heidän astellessaam lempeästi keskustellen, kun Namjoon yllättäen käveli heitä vastaan. Kaksikko, samoin vastaantulija pysähtyivät ja tuijottivat toisiaan tuimasti.

"Kas kas keitäs täällä on", Namjoon naurahti jokseenkin mielipuolisesti ja veti hitaasti hopean värisen aseen esiin taskustaan. Hoseok nielaisi tuskaisesti. Hän ei ollut varautunut normaaliin kävelyretkeen aseella. Onneksi Taehyung sentään oli ja pian hänkin kaivoi reikäraudan taskustaan.

Tilanteeseen olisi silloin hyvin voinut laittaa jonkun länkkärimusan soimaan. Tilanne oli kireä. Kumpikin odottivat toistensa aloittavan laukausten paukkeen ja luotien lennon.

Namjoon alkoi ensimmäisenä ampumaan Taehyungia, joka sukkelasti väisteli häntä kohti sinkoilevia, kuolettavia luoteja ja piiloutui sinisen auton taakse. Hoseok taas juoksi pois paikalta, sillä hän ei haluaisi tulla ammutuksi kun ei voinut edes puolustautua, aseeton kun oli.

Taehyung taas ampui koko luotitaskunsa tyhjäksi, osumatta kuitenkaan harmikseen kertaakaan Capuletin pirulaiseen.

"Hitto", hän kirosi ja kiukkuisesti tyrkkäsi revolverin takaisin taskuunsa.
Tästä pitäisi selvitä jollain muulla tavalla.

Taehyung kuin idioottina nousi ylös kyykystään auton takaa ja kiersi kauempaa Namjoonin taakse tuon huomaamatta. Mainittu pälyili yhä autolle, josko hänen hänen tietämättään sieltä jo paennut vihollisensa tulisi esiin piilostaan.

Taehyung juoksi muutamalla, hyvin nopella askeleella Capuletin luokse ja kaatoi bruneten maahan. Hän nappasi aseen tuon kädestä ja heitti sen kauemmas miehenalun ulottumattomille. Nyt Namjoon ei pääsisi pakoon, vaan tällä kertaa Taehyung veisi voiton tästä yhteenotosta.

Samassa siireenit pauhaten poliisit ajoivat paikalle ja repivät pian vastaan laittavan Taehyungin irti Capuletistia. Myös Namjoon nykäistiin ylös maasta hänen kiroustensa saattelemana. Niistä eivät kumminkaan poliisit jaksaneet välittää.

"Tämä homma ei voi jatkua enää. Ette voi roikkua toistenne kauloissa aina kun silmä välttää. Poliisi vie kohta asian eteenpäin, ja voi järjestää kummakin suvun rangaistuksi. Tästä tulee tieto kummakin suvun pämiehelle ja odotamme teitä rangaistavan sen mukaan", Yksi poliisin siniseen virkapukuun pukeutunut, keski-ikäinen mies saneli vakavana. Lopulta kuitenkin poliisit päästivät pojat menemään, heidän viimein rauhoituttuaan.

Eri suuntiin suunnaten pojat lähtivät sanaakaan sanomatta pois paikalta.

*

Jimin istui kalliolla jo läheiseksi käyneen ystävänsä hiljaisuuden kanssa. Ainoa ääni oli linnun soma laulu hänen takanaan alkavassa metsässä, sekä alla vellovien aaltojen rauhallinen kohina.
Luonnon omat äänet olivat kietoutuneet hänen ympärilleen, omaan maailmaansa.

Aina välillä kalliota vasten pärskähtelevät vaahtopäät roiskuttivat vettä ilmaan, sädehtien auringonvalon osuessa niihin. Ne tuikkivat ilmassa kuin kristallit ja ulottuivat aika-ajoin välillä jopa nuoren prinssin kasvoille asti. Kesäinen auringonpaiste oli tehnyt vedestä uimakelpoisen lämmintä, mutta oli tarpeeksi viileää viilentämään nyt mukavasti Jiminin poskia, tuon auringon armoilla istuessaan.

Jimin kirjoitti aina välillä tarinoita merellä seilaavasta karkurista. Vailla huolta ja määränpäätä seilaava hahmo hänen tarinassaan oli salaa prinssi itse.
Tälle kalliolle hän tuli haaveilemaan karkaamisesta.

Tuulen leikkiessä hänen blondeilla hiuksillaan ja laineiden liplattaessa, hän kuvitteli istuvansa pienellä lautalla ajelehtimassa ilman huolta tai murhetta. Se oli ollut Jiminin haave jo pitkään.

Hän raapusti runon seuraavalle tyhjälle sivulle. Myös runous kiehtoi häntä. Se oli jotain todella kaunista sanaleikkiä, normaalin tarinan asiatekstistä poiketen. Runoja lukiessa niitä täytyi osata tulkita, ja niitä kirjoittaessa täytyi olla hyvin luova. Hiljaa Jimin, tuo blondi miehenalku ja Montaquen suvun perillinen raapusti vihkoonsa.

Vaik' tuuli lauttani kauas kuljettaisi
Ain yön tähdet takaisin luoksesi minut johdattaisi

Haluan sulle kaikkeni antaa
Sydämeni sinulle käsissäni kantaa

Jimin tuhahti ja pamautti tekstiä pursuilevan vihkonsa kiinni. Ei hän osannut kirjoittaa rakkaudesta. Hän ei ollut ikinä kokenut sen niin taijanomaiseksi kuvattua huumaa. Hän oli vailla rakastajaa ja tosirakkautta.

Jos hän ei kahdeksantoista vuotiaana olisi jo löytänyt rakkautta, saisi suvun sääntöjen mukaan hänen isänsä määrätä hänelle morsiamen, jonka kanssa prinssi johtaisi Montaquen sukua eteenpäin.

Jimin nousi ylös ja kääntyi selin aavalle merelle. Sen jälkeen hän hölkkäsi verkkaisesti metsään johtavalle polulle. Olisi pian myöhä ja äiti olisi varmasti hengittämässä niskaan, missä Jimin oli taas mahtanut olla näin myöhään.

Oksat ja muut irtokappaleet maassa pistelivät välillä Jiminin paljaita jalkapohjia. Poika yksin ollessaan -toisin sanoen tullessaan tuolle kyseiselle kalliolle- hän ei pukeutunut mitenkään hienosti, niinkuin äiti muuten käski pojan tehdä.

Musta ja kevyt silkkikangas verhoutui Jiminin siron kehon ympärille, luoden löysän vaatekappaleen tuon ylle. Hiuksia ei ollut laitettu, vaan kiehkurat oli jätetty tuulen sotkettaviksi. Paljaiksi jätetyt jalat puikkelehtivat sulavasti poluilla väistellen suurimpia juuria ja muita objekteja. Ne muistivat niiden sijainnit jo ulkoa, niin usein hän siitä oli kulkenut.

Jimin tunsi itsensä vapaammaksi niin. Kulkiessaan yksin salaisella metsäpolullaan, joka johti hänelle hyvin tutuksi ja jollain tapaa myös tärkeäksi tulleelle kalliolleen meren äärellä. Kallio oli syrjässä muusta, joten siitä ei tiennyt kukaan muu, kuin Jimin. Se oli siksi hänen oma paikkansa paeta kiireistä arkea, perillisen vaatimuksia ja etikettiä sekä muuta maailmaa.

"Missä olette olleet!", Jiminiä ovella vastaan tullut palvelija parahti. Hän ei myöskään näyttänyt liikkuttuneelta Jiminin ulkonäöstä.

"Ja mitä teillä on päällänne, joku ylijäämäkangas? Missä kenkänne oikein ovat, prinssi? Teidän jalkannehan menevät ihan haavoille ja likaisiksi ulkona olevasta roskasta"

Jimin yritti sivuuttaa miehen saarnauksen, mutta päätyi talutetuksi kylpyhuoneeseen.

Valkeat kaakeliseinät kiilsivät puhtaina ja suuri kylpyamme oli täytetty lämpimällä vedellä sekä vaaleanpunaisilla kuplilla. Huokaisten Jimin astui ammeeseen ja kävi mukavampaan asentoon. Hetki hetkeltä hän rentoutui ja melkein nukahti siihen hiljaisuuteen ja lämpöön, mutta juuri ennen sitä palvelija tuli jo hakemaan häntä takaisin.

Puhtaisiin vaatteisiin kääriytyneenä Jimin lähti palvelijan perässä kävelemään kohti huonettaan, joka sijaitsi toisen kerroksen pitkän käytävän päässä. Sen varrella oli lähinnä vain ei käytössä olevia vierashuoneita, sekä joitain palvelijoiden entisiä huoneita.

"Menkää aikaisin nukkumaan tänä iltana. Huomenna ovat juhlat ja teidän pitää olla parhaissanne. Ehkä löydätte viimein jonkun tytön rinnallenne?" , mies hymyili loppuun kävellessään prinssin kanssa tuon huoneeseen. Jiminin mentyä sänkyyn palvelija toivotti hyvää yötä ja sulki huoneen valot.