Romeo & Julia |jikook|

~004 Totuuden karu tunnustus~

𝕃𝕦𝕜𝕦 𝕀𝕍 𝕋𝕠𝕥𝕦𝕦𝕕𝕖𝕟 𝕜𝕒𝕣𝕦 𝕥𝕦𝕟𝕟𝕦𝕤𝕥𝕦𝕤

Huhu alkoi kiertää linnassa.
Huhu tunkeilijasta.

Vartiat olivat saaneet nimettömän vinkin, että juhliin oli saapunut tänä iltana myös kaksi kutsumatonta ja ennenkaikkea vähiten toivottua vierasta; Capuletin suvullisia.

Vartijat kiersivät muina miehinä juomista enemmän ja vähemmän keinuvien ihmisten joukossa etsien sieltä vihollisen likaisia kasvoja.

Jimin irtautui hitaasti Jungkookista. Miehenalusta, joka oli juuri varastanut hänen ensisuudelmansa. Kummankin posket saivat ylleen kevyen punan ja perhoset lentelivät heidän vatsoissaan, sytyttäen heidän sisälleen hassun tunteen.

Hiljainen hetki kumminkin katkesi lyhyeen, kun vartia juoksi huoneeseen mitään varoittamatta. Kaksikko kääntyi säikähtäneenä ovelle päin, jossa he kohtasivat vartijan tuiman katseen.

"Seis Capulet, pois prinssin luota!"

Ne sanat. Ne iskivät Jiminiä jonnekin syvälle. Aluksi hän ei edes ymmärtänyt, mitä ne tarkoittivat. Kuin ne olisivat olleet vierasta kieltä. Lopulta sanat ja tavut valuivat hänen tajuntaansa ja saivat blondin jähmettymään. Hän ei olisi halunnut uskoa kuulemaansa. Oliko Jungkook Capuletin suvusta?

Jimin käänsi katseensa Jungkookiin, toivoen tuon sanovan jotain, mutta sen sijaan Jungkook kääntyi vartiaan päin.

Blondi katsoi kuin kuolettavasti satutettuna tummahiuksisen perään, kun tuo talutettiin ulos huoneesta.

Jungkook halusi totella vartioita, välttääkseen välikohtauksen heidän kanssaan, sillä hänellä ei ollut mitään puolustautumisvälineitä mukanaan.

Kaikista... Kaikista maailman ihmisistä... Miksi Jiminin oli täytynyt rakastua viholliseen, ainoaan kielletyyn sukuun kuuluvaan poikaan?

Ja kaiken lisäksi poikaan.

Poika, joka ihastui poikaan.

Se ei kävisi hänen vanhemmileen missään muodossa. Jimin tarvitsi kuninkaana rinnalleen naisen, kuningattaren. Maalla ei voinut olla kahta kuningasta.

Jimin tunsi raivon ja epätoivon valtaavan hänen kehonsa ja ottavan siitä vallan. Hän tarttui tuolin selkänojaan ja heitti sen sitten armotta käsistään. Hän painoi otsansa seinään, löi sen vaaleaa tapettia nyrkillään ja yritti tukahduttaa tuskan huutonsa. Pieni pää tuntui räjähtävän ristiriitaisista ajatuksita, mutta samalla se tuntui oudolla tapaa tyhjemmältä kuin tyhjiö.

Säälittävän nyyhkytyksen ja turhautuneen muminan taustalta kuului pieni kolaus. Jimin ignoorasi sen, ajatellen sen olevan joku juhlista kantautunut ääni, kunnes se kuului uudestaan. Jimin hiljeni ja kuunteli.

Kolmas kopaus. Tuliko se ikkunalta?

Jimin asteli varovasti parvekkeen ovelle, joka vaimeasti narahtaen aukesi. Jimin nojasi valkeaan kaiteeseen ja katsoi alas. Jungkook? Miksi hän oli yhä täällä?

"Hei", Jungkook hymyili varovasti Jiminille, tuon ilmestyttyä parvekkeelle.

"Hei", prinssi vastasi ja päästi pienen hymyn omillekin huulilleen. Jungkookin hymy oli tarttuva.

"Eikö vartiat vienyt sua pois? Miten oot täällä vielä? Eikai sua löydetä?", Jimin vakavoitti taas ilmeensä ja päästi huolen värittämään sen sävyä. Hän toivoi, ettei Jungkook joutuisi ongelmiin takapihalle kiertämisestä.

"Kyllähän ne mut kadulle asti hienosti talutti, mutta kiipesin muurin yli takaisin tänne melkein heti sen jälkeen", tummatukka selitti ja naurahti kuivasti.

"Mutta miks sä palasit?", vanhempi kystyi hämillään.

"Koska ei ehitty puhua yhtään siitä... Äskeisestä", Jungkook tunsi aiheen puheeksi ottamisen saavan hänet punastumaan ja vatsanpohjaa kutittamaan. Levottomasti hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle ja potkaisi yhtä pientä kiveä, joka osui hänen silmäänsä siististi leikatun ruohon seasta.

Jimin, ylhäällä parvekkeella oleileva prinssi tunsi omiakin poskiaan alkavan poltella asian tultua puheeksi.

"Kuule, tää saattaa tuntua oudolta, mutta tuntuu kuin iso vetovoima yrittäis pitää mua sun luona", Jungkook selosti.

Hän oli aina ollut aika ujostelematon puhuessaan tunteistaan. Tästä asiasta puhuminen tuntui silti oudon vaikealta. Se sai ajatusten ja tunteiden muuttamisen sanoiksi äkkiä niin hankalaksi, että se oli miltein mahdotonta. Se oli epämukavaa ja uutta hänelle ja jotenkin niin vieras tunne.

Jimin sulatteli hetken kuulemaansa ja pyöritteli mielessään sopivaa vastausta. Miten hänen tulisi siihen vastata, ettei kuulostaisi aivan pikkulapselta?

"Niin mustakin", hän vain lopulta vastasi lyhyesti ja yksinkertaisesti. Hänen sanansa oli kumminkin yli sata prosenttia oikeassa.

"Mä taidan olla rakastunu suhun", Jungkook puoliksi pakotti sanat ulos suustaan. Se oli totta, mutta niiden sanominen tuntui, kuin hänen suussaan olisi ollut iso pato estämästä niiden pääsyä ilmaan.

Jungkookin sanat olivat kuin lämmin laukaus, joka ammuttiin Jiminin sydämeen. Niiden lämpö valtasi hänen sydämensä ja levisi sieltä sitten koko kehoon kuin myrkky.

"Sitä sen täytyy olla, vai suuteletko sinä sitten muitakin tuosta noin vain", blondi naurahti keventääkseen hieman painostavaa tunnelmaa. Jungkook naurahti myös päätään pudistellen.

"En suutele, sinä olit ensimmäinen, jota huuleni ovat koskettaneet", Jungkook myönsi varovasti hymyillen. Hän saattoi niiden sanojen myötä tuntea vanhemman huulet taas vasten omiaan, muistaa niiden kevyen mansikan maun ja pehmeyden.

"Voitko vannoa minulle, että rakastat minua oikeasti ja koko sydämestäsi, jotta voin luottaa sinuun ja uskaltaa myöntää itselleni omatkin tunteeni?", prinssi kysyi. Pian hän kumminkin katui sanojaan. Ne kuulostivat niin ällöromanttisilta ja runollisilta. Häntä huvitti mutta myös nolotti ne samaan aikaan.

Jungkook taas ei nähnyt niissä mitään hassua tai outoa, vaan päinvastoin häkeltyi niiden kauneudesta. Pian hän empimättä vastasikin.

"Vannon. Vannon kautta kuun ja tähtien, kautta nimeni ja perimäni, että ehdin jo rakastua sinuun ensisilmäyksellä täysin siemauksin. Vannon että huultemme yhdistyminen oli kohtalomme, jota haluan seurata ja  sokeutua muiden mielipiteille", Jungkook vastasi käsi rinnallaan ja täytti sanat äärimmilleen hänen tunteitaan.

"Olen sinun, rakas Jungkook, kookieni. Kohtaloni heittänen käsiisi", Jimin vastasi yhtä tunteiden täyteisesti kuin Jungkook.

Hän ei aavistanut, mitä kaikkea tämä ilta, tämä hetki, tämä keskustelu tulisi tekemään heille kahdelle tai suvulleen.

Sen hän tiesi, että hän oli haukannut todella suuren palan, joka täytyisi osata piilottaa hänen vanhemmiltaan. Se ei kumminkaan olisi tämän illan murhe, vaan vasta huomisen aamuraukean.

Kuun heittämien varjojen turvin, Jungkook kapusi lopulta hyvästien myötä muurin yli, ja katosi sen toiselle puolelle. Rakastavaiset olivat jo nyt haikeina ja ikävöivät toisiaan.

Varjoihin piiloon tulisi jäämään tämä muistokas ja monella tapaa tärkeä ilta. Siitä tiesivät vain Jungkook Capulet ja Jimin, Montaquen suvun prinssi, jotka he olivat kumpikin saaneet osuman rakkauden nuolista, heidän katseidensa kohdattua ensimmäisen kerran.

Se oli ollut kuin taikaa, mahdotonta magiaa, mitä tiede tai matemaattiset kaavat eivät voineet mitenkään määritellä. Kuin galaxien syntymä, kuin elämisen suuri ihme. Heidän sielunsa olivat törmänneet ja kietoutuneet toisiinsa tiukasti yhteen. Sitä liitosta ei mikään voinut avata ja erottaa heitä, se oli timanttiakin kestävämpi.