Romeo & Julia |jikook|

~009 Oo kiltti, puhu mulle~

𝕃𝕦𝕜𝕦 𝕀𝕏  𝕆𝕠 𝕜𝕚𝕝𝕥𝕥𝕚, 𝕡𝕦𝕙𝕦 𝕞𝕦𝕝𝕝𝕖

Kuusi pitkää päivää oli kulunut.
Kuusi päivää siitä, kun Jungkook, Capulet oli karkoitettu Veronasta. Sen jälkeen prinssistä oli tuntunut, kuin aika olisi alkanut madella niin tavattoman hitaasti.

Jimin oli palasina. Hän ei pystynyt olla ajattelematta rakastaan joka ikinen kuluva minuutti.
Hän ei saanut nukuttua yön levottomilla pikkutunneilla, vaan valvoi katsellen ikkunaansa ropisevia sadepisaroita. Hän saattoi kuvitella, kuinka hänen särkyneen sydämensä sirpaleet valuivat pisaroiden mukana ikkunaa pitkin alas tyhjyyteen.

Vaikka kuinka hänen siskonsa, vanhempansa ja palvelijansa yrittivät saada prinssiä ulos huoneestaan, ei se ollut tuottanut tulosta. Huoneen ovi oli tiukasti lukossa, ja vain itse huoneen omistajalla oli avain se avaamaan.

Vaikka Jimin ei ollut syönyt koko tuona aikana, ei hänen ollut lainkaan edes nälkä. Linnan väki oli tavattoman huolissaan hänestä. He eivät enää keksineet, miten he saisivat Jiminin tulemaan ulos huoneestaan, kaikkea oli kokeiltu. Prinssi ei edes vastannut heille, kun he yrittivät puhua hänelle.

Vastaukseksi he saivat aina vain sydäntä raastavaa itkua, joka vaimeana huoneesta kantautui.
Itku, jonka mukana vaaleatukka yritti vuodattaa ulos sydäntään painavaa ikävää ja pahaa oloa.

Kyyneleet olivat kuitenkin niin pieniä, etteivät niin isot tunteet mahtuneet purkautua niiden mukana hänen kyynelkanavistaan.

Jimin tiesi, että jos hän jatkaisi näin, hän kuolisi pian nälkään ellei sydänsuruihinsa.
Sisällään hän silti ymmärsi, kuinka kuoleman äänetön äärettömyys kuulosti paremmalta vaihtoehdolta, kuin ikuisesti surullisena oleminen.

Hän ei selviäisi enää ilman toista puoltaan, hän hajoaisi päivä päivältä yhä enemmän, kunnes olisi enää vain hienon hienoa hiekkapölyä loputtomalla taivaalla. Hän ei kestäisi enää kauaa oloaan, hän lopettaisi pian kärsimyksensä.
Hän ei halunnut nähdä maailmaa, jossa Jungkook ei ollut hänen vierellään.

"Jimin, täällä on Taehyung, viitsisitkö avata oven? Haluan edes nähdä sinut, emme ole nähneet pitkään aikaan"
Kuului hieman epävarma koputus ovelta ja hänen ystävänsä Taehyungin matala ääni, josta oli helposti huomattavissa siitä paistava huoli hänen blondista ystävästään.

Jimin pysyi vaiti. Hän ei halunnut puhua kenekään kanssa, saati nähdä ketään. Hän ei kestänyt nähdä ketään, jos se ei ollut hänen Jungkookinsa.

"Jimin, mä oon huolissani susta. Sun oloo vois sitä paitsi helpottaa se, että saisit vuodattaa sun pahaa oloa jollekin. Lupaan, etten tuomitse tai vähättele mitään"
Taehyung yritti puhua Jiminiä suostumaan. Hän oli tavattoman huolissaan ystävästään, hän ei halunnut menettää tuota.

Häntä kadutti, kuinka hän ei ollut nähnyt prinssiä lähiaikoina paljoa ja halusi kovasti yrittää hyvittää sen.
Hän halusi auttaa Jiminiä, hän halusi hellittää tuon tuskaa edes hieman.

Taehyung ei edes tiennyt, miksi prinssi oli niin maassa, siksi hän oli siitä vain entistä enemmän huolissaan. Jimin oli ollut nimenomaan onnensa kukkuloilla viimeisten viikojen ajan. Mitä oli voinut tapahtua?

Taehyungin yllätykseksi, kuului hetken kuluttua vaimea raksahdus lukossa ja sitä seuraten ovi aukesi hitaasti ja vaimeasti narahtaen.
Oven raosta kurkisti Jiminin itkusta punoittava silmät, joiden katse tarkasteli Taehyungia hetken.

"Oo kiltti, päästä mut sinne. Puhu mulle Jimin, mä haluan auttaa sua"
Taehyung suorastaan aneli tuolta.
Hän katsoi ystäväänsä suoraa silmiin ja yritti välittää tuolle katseellaan kaiken huolen ja myötätunnon, mitä hän koki prinssiä kohtaan.

Jimin raotti ovea varovasti enemmän, jotta tuon hopeahiuksinen ystävä saattoi tulla sisälle huoneeseen.

Hunajablondi istahti sängylleen, Taehyung istuen hänen vierelleen. Kumpikin katselivat alas, uskaltamatta aloittaa keskustelua.
Taehyung nieleskeli palaa kurkussaan, yrittäen sanoa jotain ja katkaista heidän yllään leijuvan hiljaisuuden.

"Jimin, puhu mulle, jooko? Mä lupaan kuunnella ja ainakin yrittää lohduttaa. Mä en tuomitse mitään, mitä sanot tai vähättele, haluun sun puhuvan sitä tuskaa edes vähän ulos sun sydämeltä"
Taehyung puhui hiljaa ja varoen. Hän ei ollut varma, suostuisiko Jimin puhumaan mitään hänen anelustaan huolimatta.

Mutta yrittää Taehyung silti itsepintaisesti aikoi.

Jimin pysyi hiljaa, pitäen katseensa alhaalla käsissään, jotka lepäsivät hänen reisillään. Hän availi suutaan välillä raolleen, yrittäen saada asioita viimein ulos mielestään ja kerrottua niistä Taehyungille, mutta hänestä ei kuulunut pihahdustakaan.

Taehyung odotti silti rauhallisesti, hän uskoi, että Jimin kyllä vielä puhuisi, kunhan vain saisi asian järjesteltyä mielessään sanoiksi ja olisi valmis sanomaan ne kaikki vihdoin ulos mielestään.

Samassa Jiminin silmät kostuivat, niitä pian seuraten epätasainen nyyhkytys. Jimin sulki silmänsä ja tunsi käsien kiertyvän hellästi hänen ympärilleen.

Taehyung veti tuon itkun ravisteleman kehon omaansa vasten ja halasi blondia rauhoittelevasti. Hän silitteli Jiminin selkää ja antoi tuon rauhassa itkeä sitä kaikkea ulos. Rauhoituttuaan tuo varmasti saisi edes vähän asioita sanottua.

Kellon viisarit pyörivät kellossa loputtomalla radallaan, ilmoittaen jo melkein tunnin kuluneen siitä, kun Jimin alkoi vuodattaa kyyneleitään Taehyungin paidan kaulukselle.

Vasta puolen tunnin itkemisen jälkeen Jimin oli saanut itsensä rauhoittumaan, ja saattanut viimein vuodattaa ja kertoa kaiken Jungkookista sekä tuskastaan Taehyungille. Hopeahiuksinen oli kuunnellut huolella kaiken ja nyökytellyt miettelijäästi tuon puheille.

Nyt Taehyung oli miettinyt melkein toiset puoli tuntia ratkaisua tälle kiperälle tilantelle, mihin prinssi ja tuon kihlattu olivat itsensä saattaneet. Viimein hänen ilmeensä kirkastui, kun hänen mieleensä pyörähti -ainakin hänen mielestään- aivan loistava idea.

"Mä sain idean!"
Taehyung huudahti innoissaan, saaden Jiminin yllättävää kovaa ääntä hieman säikähtäneen katseen itseensä. Blondin silmistä silti paistoi pieni epäilys idean toimivuuden suhteen, Taehyung kun kuitenkin oli kyseessä.

"Minkä idean?"
Jimin kysyi hiljaa. Hän ei ollut puhunut niin pitkään aikaan, että hänen äänensä värisi ja kuului hieman tavallista hiljempaa. Hän pessimistisesti uskoi, että se idea ei kumminkaan olisi mikään toteuttamisen arvoinen ajatus.

"Me voidaan lavastaa sun kuolema"
Taehyung kertoi ylpeänä ideansa. Se oli kumminkin kuulostanut paremmalta hänen mielessään kuin ääneen sanottuna.

"Lavastaa? Kuolema? Tae... Eikö se ole jo vähän liioiteltua...?"
Jimin huokaisi. Hän tiesi, ettei tähän tilanteeseen ollut mitään ratkaisua, vaan hän joutuisi katkerana kärsiä läpi elämänsä, joka tätä myötä tulisi kestämään huomattavasti muita vähemmän aikaa.

"Lavastetaan sun kuolema, mutta kerrotaan siitä sitä ennen Jungkookille. Sitten yöllä hautajaisten jälkeen lähdet holvista, jonka ulkona sun rakas sua jo odottaa ja te voitte yhdessä paeta täältä"
Taehyung selosti ideaansa tarkemmin.

Jiminin täytyi lopulta hetken pohdinnan jälkeen todeta, että idea tosiaan oli toimiva. Hän pääsisi viimein rakkaansa luokse. Hän olisi valmis tekemään mitä vain, jotta hän pääsisi Jungkookin luokse ja saisi viettää elämänsä tuon kanssa.

Siispä Jimin lopulta myöntyi ystävänsä ideaan, jota he heti alkoivat suunnitella yksityiskohtaisemmin.