Romeo & Julia |jikook|

~007 Paljastus~

𝕃𝕦𝕜𝕦 𝕍𝕀𝕀  ℙ𝕒𝕝𝕛𝕒𝕤𝕥𝕦𝕤

"Oletko aivan varma näkemästäsi?"

Kahdet nopeatahtiset askeleet kaikuivat linnan muuten täysin autiolla kivisellä käytävällä. Yön pimeys oli tehnyt siitä vielä pidemmän ja kolkomman oloisen, kuin suoraa jostain kauhuelokuvasta.
Se ei ollut houkutteleva paikka öisin liikuttavaksi.

Heikko liekin valo kynttilänjalassa piirsi seinälle kaksi ihmisen heittovarjoa, jotka olivat matkalla linnan toiseen päähän.

Varjoista suurempi kuului hieman harmaantuneelle, vanhalle miehelle, joka oli yöpukunsa ylle heittänyt pitkän mustan kaavun suojakseen.
Roteva käsivarsi kannatteli vanhaa, päältä kullattua kynttelikköä hieman valoa tuodakseen tuohon säkkipimeään käytävään.

Ikivanhassa linnassa ei alunperin ollut ollut sähköjä, mutta iltajuhlien vuoksi ne oli vedetty alakerran juhlasaliin.
Muille, asutuille käytäville ei kuitenkaan vielä ollut sähkövaloja lisätty, kun niille ei tarpeeksi tarvetta ollut löytynyt. Päiväthän kuitenkin olivat valoisia ja harvemmin siellä kukaan yöllä liikkui. Toisin kuin nyt.

Käytävillä tasaisin välein olevat suuret ikkunat toivat päivisin auringon kirkkaan valon valaisemaan käytäviä, mutta nyt taivaalla näkyi vain yön musta silkkikangas ja siihen liimatut tähdet sekä kuunsirppi.

Siksi valonlähteeksi kynttilänjalka tai öljylamppu oli ollut lähes välttämätön, kun kaksikko joutui siellä kulkemaan näillä yön pimeillä pikkutunneilla.

"Kyllä, olen täysin varma, mitä näin pihalla"
Vakava ääni vastasi, seuraten miestä tuon vierellä. Hänen varjonsa seinällä oli hieman pienempi ja lyhyempi, kielien vielä vasta nuoresta miehenalusta, joka ei ollut vielä täyttä kahdeksaatoista ikävuotta.
Varjo kuului nimittäin punahiuksiselle Hoseokille.

Hän oli punonut juonensa loisteliaaksi. Hän oli tarkastellut yksityiskohdat huolella, ja oli muutamaan kohtaan varautunut jopa kahdella eri toimintasuunnitelmalla.
Ensimmäiseen vaiheeseen kuului saada Jimin ja Capuletin lurjus rysän päältä kiinni kuninkaalle, Jiminin isälle.

Hoseok oli riemuissaan. Hänen suunnitelmansa ensimmäinen osa oli juuri paraikaa vauhdilla tapahtumassa.
Pian hän pääsisi Capuletista lopullisestikin eroon ja näin ollen iänikuinen sukuriita pysyisi Capulettien ja Montaqueiden välillä vielä toisenkin ikuisuuden.

Pian Jiminin huoneen vanha puinen ovi avattiin, saranat inhottavan korvia vihlaisevasti narahtaen.
Kuninkaan ja Hoseokin silmät kohtasivat Jiminin ja Jungkookin pelästyneet ja säikähtäneet katseet, heidän avatessaan oven mitään varoittamatta.

Jungkook, pojista hieman pidempi veti salamana kätensä pois Jiminin lantiolta, vaikkakin oli jo myöhäistä. Hänet, sekä Jimin oli yllätetty oven avauksella, juuri kesken hieman kiihkeytyneen suudelman.

Heidän kummankin huulensa olivat kevyesti turvonneet ja hengitys hieman kiivastunut. Kauhein hetki jäädä kiinni.

Toisaalta, olisivat he sitä menoa varmaan päätyneet suuteluakin pidemmälle, jos heitä ei olisi keskeytetty.
Siitä he toisinaan kiittivät onneaan, ettei Jiminin isä sentään tullut sillä hetkellä, kun pojat makaisivat alasti blondin pylvässängyllä, hieman yksityisemmissä puuhissa.

Pojat tuijottivat järkyttyneinä ovella seisovaa kuningasta, jonka silmistä saattoi nähdä tuon sisällä roihuavat vihan liekit. Hän puristi kynttilänjalkaa rystyset valkoisina kiukusta ja suuttumuksesta. Ihme, ettei se hajomnut tuon käden puristuksessa.
Miten hänen oma poikansa oli saattanut tehdä jotain tällaista hänen selkänsä takana? Miten kruunun perillinen saattoi rikkoa sukuriidan perimää?

Hänen murhaava katseensa lukittui Jungkookiin, Capuletiin.
Suvun verivihollisten poikaan, joka oli hiipinyt salaa linnaan ja kehdannut vielä koskea ja jopa suudella Veronan kuninkaalliseen sukuun kuuluvaa poikaa.
Jungkook kuului alempaan kastiin, ei hänellä ole mitään asiaa porvareiden, saati kuningasperheen luokse. Eivät työläiset linnaan kuulu, he ovat alempiarvoisia.

Vielä enemmän hänen mieltään palasiksi raastoi ajatus siitä, että Jungkook oli poika. Poika.
Ei hän voinut sallia hänen poikansa nappaavan jonkun saman sukupuolen edustajaa rinnalleen, ei missään nimessä.
Valtakunta tarvitsee kuninkaan, ei kuninkaita. Tämä oli katastrofi.

Hänen täytyisi erottaa pojat toisistaan pikimmiten, ja parhaimmaksi, sekä ainoaksi sopivaksi tavaksi hän sille keksi karkoituksen.
Hän karkottaisi Jungkookin veronasta, teille tuntemattomille ja naittaisi Jiminin jonkun kauniin porvaritytön kanssa, joka sopisi hänen rinnalleen valtaistuimella.

"I-isä minä-"
Jimin yritti avata suutaan ja selittää isälleen, mutta tuli saman tien keskeytetyksi.

Ei tilannetta olisi kyllä mikään puhe enää pelastanutkaan. Heidät oli jo nähty ja he olivat paljastuneet Jiminin isälle.
Kristallinkirkkaat kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä, valmiina putoilemaan alas poskille.

"En halua selityksiäsi!"
Jiminin isä karjui, hänen vihansa viimein tulvahtaessa patojen yli ulos. Tämä tilanne sai hänen vihansa ottamaan ylilyönnin.
Hän huusi vartijoita tulemaan paikalle.

"Ei! Isä minä pyydän!"
Jimin alkoi huutaa. Silloin hänen pidättelemänsä kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään ja valuivat tuon teräville poskille. Blondin säälittävä ja sydäntä särkevä itku alkoi kaikua tuon huoneessa. Se raastoi Jungkookin sydäntä, se tuntui niin pahalta. Hän ei olisi halunnut rakkaansa olevan surullinen.

Prinssi ei halunnut menettää rakastaan, ei nyt. Kumpa hän olisi suostunut Jungkookin ehdotukselle ja he olisivat karanneet heti. Silloin he olisivat ehtineet lähteä, ennen tätä kaikkea tragediaa.

Jungkook kietoi lohduttavasti kätensä Jiminin ympärille ja veti tuon haliin. Hän tunsi itsekin silmiensä alkavan kostua, mutta halusi pitää kyyneleensä poissa ja pysyä vahvana rakkaansa vuoksi. Hän tarvitsi nyt Jungkookin lohtua, eikä toisinpäin.

"Näpit irti prinssistä!"
Kuningas huusi raivoten. Samassa vartijat juoksivat jo kymttilällä himmeästi valaistuun huoneeseen ja irroittivat Jungkookin otteen vaaleatukasta vasten nuorten tahtoa pysyä yhdessä.

Jimin ei halunnut menettää rakastaan näin, vaan tarttui tuota käsistä ja yritti kaikin voimin estää otettaan irtoamasta.
Kaksi vahvaa vartijaa tosin oli liikaa kahdelle, vielä nuorelle miehenalulle.
Ensin heidän toisten käsiensä ote irtosi, ja vaikka he kuinka yrittivät pitää kiinni, löystyi hitaasti heidän toisenkin käden otteensa toisistaan, kunnes he eivät enää ylettäneet toisiinsa.

Jungkook talutettiin ulos huoneesta vartijoiden tiukassa otteessa, vaikkei Jungkook enää laittanutkaan vastaan. Hän yritti ainoastaan kurkkia olkansa yli Jiminiin, mutta häntä vain tönäistiin kovakouraisesti katsomaan takaisin menosuuntaan.

Hän ei päässyt enää näkemään rakastaan, tämän jäädessä todennäköisesti ainoaksi sille mahdolliseksi hetkeksi enää.
Se valui pois kuin hiekka sormien välistä.

Oliko tämä viimeinen kerta, kun hän näki rakasta prinssiään, jolle hän oli nuoren sydämensä menettänyt?

Jiminin sisin hajosi. Se räsähti rikki, kuin lasinsirpaleet niiden päälle astuessa.

Hänen isänsä astuessa tuon hauraan sydämen päälle, vieden Jiminiltä tuon syyn elää. Hengittäminen muuttui vaikeaksi ja olo kuin hukkuvaksi.

Kyyneleet valuivat hänen silmistään kuin Niagaran putoukset, hänen katsoessaan yhä suunnattoman vihaista isäänsä, joka poikaansa mulkaisun jälkeen lähti itsekin huoneesta.
Raskas ovi pamautettiin kiinni, Jiminin pieni keho säpsähtäen sen äänestä.

Blondin polvet pettivät hänen allaan ja hän kaatui polvilleen maahan.
Hän hakkasi lattiaa ja huusi tuskaansa ulos.

Miten elämä saattoikaan olla hänelle aina näin epäreilu ja aina satuttamassa?