Romeo & Julia |jikook|

~005 Yön turvin~

𝕃𝕦𝕜𝕦 𝕍  𝕐𝕠̈𝕟 𝕥𝕦𝕣𝕧𝕚𝕟

Jungkook seisoi vastaleikatulle tuoksuvalla nurmella ja tähyili ylös kaula pitkällä kaarella.
Yön musta verho oli kietoutunut kaupingin ympärille ja turvasi tummatukan selustaa. Kaikkialla oli hiirenhiljaista, muiden ollessa jo nukkumassa tietämättöminä, mitä tuona pimeänä yönä oli tapahtuva.

Valkoinen, vahva köysi lennähti suoraa nuorikon eteen, sen pää hipoen varjojen värittämää maata.

"Oletko sä nyt aivan varma? Onhan portaatkin keksitty?"
Jungkook kysyi hieman epävarmana, kääntäessään katseensa takaisin ylös.

"Oon tehny tän ennekin"
Huoleton naurahdus kaikui ylhäältä.
Parvekkeelta alas kurkistivat nyt hymyilevät ja teräväpiirteiset kasvot, joita vaaleat, sekaiset hiukset kehystivät.

Näky sai nuoren Capuletin sydämen sulamaan. Vanhemman hymy oli hänelle kuin vesi kalalle tai ilma ihmisille. Hän ei käsittänyt, miten oli seitsemäntoista vuotta saattanut elää ilman tuota enkelimäisen suloista näkyä ja pysyä hengissä.

Jiminin hienovarainen ja siro keho kapusi valkoiselle ja kolmiulotteisesti kuvioidulle kaiteelle ja tarttui sitten käsillään köydestä kiinni.
Hän nykäisi köyttä pari kertaa koettaakseen, pitihän sängynjalkoihin sidottu ja pyöritelty köyden toinen pää varmasti.
Varovasti prinssi alkoi lopulta kavuta seinää pitkin alas.

Äänekäs parahdus kaikui pihamaalla, kun Montaquen ote lipesikin köydestä ja tuo tippui alas. Onneksi alhaalla odotellut ja varulta vahtia pitänyt nuorempi oli ollut silloin hereillä ja saattanut napata alas uhkaavasti putoavan rakkaansa käsivarsilleen.

"Olet tehnyt tän ennekin?"
Jungkook virnisti huvittuneena käsiensä varassa lepäävälle vaaleatukalle ihan vain kiusoitellakseen tuota.

"Olen olen!"
Jimin itsekin naurahten intti sinnikkäästi vastaan, ansaiten sillä kuitenkin vain suudelman huulilleen, hiljentämään hänen vastaanlaittoyrityksensä.

Punastuen nuorempi laskeutui tummatukan sylistä ja kiitti tuota pelastamisestaan luiden mahdolliselta murtumiselta.
Jungkook vain naurahti ja kietoi vasemman kätensä hänen vierellään kävelevän blondin selän taakse.

Yhdessä, vain tähtien uniikit kuviot seuranaan he kävelivät kapealle metsäpolulle hiljaisuuden orkesterin säestämänä.

Jungkook koputti puiseen oveen, halkaisten samalla siihen asti kestäneen hiljaisuuden heidän yltään.
Kaksikko oli saapunut pienen, jokseenkin vaatimattoman talon luo.

Talo oli rakennettu tiilestä ja sen harjakatto oli ikivanhaa, tummaa puuta. Sitä oli jouduttu jo paikkailemaankin sieltä täältä, niin vanha se oli.
Pienestä ikkunasta näkyi vaatimaton kynttilänvalon kajo, joka ilmoitti paikan olevan asuttu. Muuten olisi ohimennessään varmaan olettanut sen olevan tyhjillään, hökkelin näyttäessä siltä, kuin se olisi jo aikoja sitten hylätty.

Ovi aukesi kauhuelokuvamaisesti narahtaen, vanhan miehen astellessa sen takaa kuunvaloon.

Miehellä oli pitkät ja takkuiset, harmaat hiukset, jotka olivat samaa sävyä myös miehen parran kanssa.
Mies oli varmaan kaksi päätä pidempi kuin Jungkook, muttei silti tuntunut kovinkaan uhkaavalta. Nuorikon oletukset vahvistivat miehen lempeä ääni, joka tervehti heitä.

"Mitä kaksi pojan rukkaa tekee luolani tähän aikaan yöstä? Vieläpä itse prinssi Jimin? Miten olet eksynyt Capuletin seuraan?"
Mies katsoi heitä kysyvästi.

"Veli Lorenzo, tulimme luoksesi pyytämään sinulta palvelusta"
Jungkook vastasi miehelle ja yriitti olla mahdollisimman vakuuttava mutta myös nöyrä, olihan kyseessä jo vanha mies. Maan ja erityisesti Veronan tapoihin nimittäin kuului itseään vanhempien kunnioittaminen.