Frozen heart

oon pahoillani

Mitä ihmettä Dankku tekee täällä tähän aikaan tossa kunnossa? Joo kaukaa katsottuna voi jo sanoo et se on ihan vitun kännissä. Mut miks ihmees se on yksin vetäny perseet. Tai emmä tietysti tiedä onks yksin vetäny mut ei se ainakaa meijän porukan kaa. Ja suurempi kysymys vielä et miks se on vetäny perseet?

Pitäiskö mun mennä auttaa sitä vai lähtee vaa menee? Toisaalta jos mä haluun kotiin mennä mun pitäis mennä Dankun ohi ja se ihan varmasti tunnistais mut, sitä mä en halua. Toinen vaihtoehto on et kävelen hitaasti sen perässä enkä mee sen ohi. Siin menis kyllä ikä ja terveys jos mä oottaisin sen perässä et se pääsee kotiin, ettei mun tarvii mennä sen ohi. Viimenen vaihtoehto on mennä auttamaan sitä.

Käyn mun pään sisällä niin isoo taisteluu sitää, meenkö auttaa sitä vai en. Kun tota sen kuntoo tarkkailee nii se on ihan vitun paskassa kunnossa. En antais itelleni koskaan anteeks jos nyt jättäisin sen tohon yksin ja sille kävis jotain. Mun on pakko auttaa se tost nukkuu sen himaa.

Kävelen hoipertelevaa Danielia kohti "Dankku?" kysyn ikään kuin varmistaakseni että se todella on hän. Siitä tosin en kyllä vois missään tilanteessa erehtyä.

Dankku mumisee vastaukseksi jotain epämäärästä mistä en saa mitään selvää. Hän yrittää lähinnä keskittyä pystyssä pysymiseen, siltä se ainakin näyttää.

Dankku kääntää katseensa muhun ja siristää silmiään. "Ellen? Ootsä oikeesti sä?" se kysyy vihdoin kun tunnistaa mut.

"Joo oon. Miks oot tossa kunnossa?" kysyn kulmia kurtistellen.

"Koska oon vitun kusipää etk-" Dankku sanoo mutta hänen lauseensa keskeytyy kun hän oksentaa. Mahtavaa. Onneks sillä ei oo pitkiä hiuksia nii ei ainakaa niissä tarvii roikkua.

Daniel oksentaa pari kertaa ja ilmeisesti hän on valmis koska lopettaa.

"Mitä sä olit sanomassa." kysyn vähän ihmeissäni.

"Niin että oon vitun kusipää etkä anna mulle koskaan anteeks." Daniel sanoo ja katsoo mua suoraan silmiin tai niin hyvin kun tossa kunnossa voi.

Joiko se oikeesti ittensä tohon kuntoon koska en oo antanu sille anteeks. Okei ehkä meijän pitäis puhuu tää juttu selväks ja mun pitäis tuomita vasta sitten. Mut tietysti vasta sitten ku toi yks on selvinpäin. En usko että päästäis sen keskustelun kaa hirveen pitkälle.

"El sano nyt jotain." Dankku sopertaa.

"Puhutaan ku sä oot selvinpäin. Nyt mä vien sut nukkumaan." sanon ja tartun Dankusta kiinni, että hänen kävelynsä olisi edes vähän helpompaa.

"Elle rakas oon niin pahoillani en mä vitussa tykkää jostain Ilonasta oon vitun kusessa suhun." Daniel sanoo. Ah känniset rakkauden tunnustukset mitään parempaa tai nolompaa en tiedäkkään. "Uskotko mua?" Daniel jatkaa ja vilkasee muhun.

En voi olla naurahtamatta. Onhan se ihan sulonen. "Uskon uskon. Nyt hyvä herra jätä tota sun puhetta pienemmälle ja keskity pysymään pystyssä. Mä en jaksa kantaa sua." sanon koska Dankku meinaa vähän väliä kompastella omiin jalkoihinsa ja en todellakaan jaksa kantaa tota meille tai mihinkää muuallekkaan.

"Mut mä vaan haluut et sä tiiät et oon oikeesti pahoillani." Dankku vielä jatkaa.

"Mä tiedän että sä oot oikeesti pahoillas." sanon yrittäen saada tuon pojan olemaan vain hiljaa. Se alkais varmaa itkemään jos mä nyt oisin ilkee sille.

"Oikeesti." Dankku kysyy innoissaan.

"Oikeesti. "

"Annaks sä mulle anteeks?" se kysyy ääni täynnä toivoa.