Frozen heart

tekopyhä paska

Tunnen yhtäkkiä Jannen huulet huulillani. Mitä vittua. En pysty liikkumaan. Ahistaa. Tulee ensimmäisenä mieleen Antton. Mitä jos Janne on ihan samanlainen kusipää. Mitä jos se tästä nyt pakottaa mut johonki mitä en halua sen kaa. Vai tykkääks se vaan musta? Ja miten vitussa en oo kertaakaan antanu sille mitään syytä siihen. Oon vaan ollu, oma itteni. Jannessa ei kyllä oo yhtään samanlaiset vibat ku Anttonissa. Mutten silti pysty tekemään mitään. Mun aivot prosessoi vielä, että mitä tapahtuu. Vihdoin tajuan mitä tapahtuu ja työnnän Jannen vittuun. Janne näyttää jotenki pelästyneeltä. Ehkä sitä pelottaa et alan tässä kaikkien silmien edessä huutaa sille, sen se kyllä ansitsis. Todellakin. Muttei mulla oo aikaa siihen. Ei nyt, ehkä myöhemmin.

Etsin katseellani tiettyä ihmistä. Viimeistä ihmistä ketä mä ikinä haluisin satuttaa. Ihmistä jonka ei koskaan ei koskaan pitäis nähä tommosta. Haravoin pihaa katseellani ja mun silmät törmää johonkin tuttuun, liian tuttuun. Joku mun osa mun sisällä tuhoutuu. Kyyneleet tekee tuloaan. Haluan kuolla, tosi paljon. Ainakin kadota näkymättömäks. Ja aika paljon kuollakkin.

Daniel kattoo mua silmät suurina suu vähän raollaan. Sen katse on kylmä siinä ei oo mitään lämmintä. Itkettää enemmän. Tuijotetaan Danielin kaa toisiamme hetken aikaa, kunnes Dankku ottaa jalat alleen. Niin otan myös mä. Nyt mä en voi kadottaa tota poikaa, mun on selitettävä sille mitä tapahtu. Ja et se ei todellakaan ollu sitä mitä se luuli. En ikinä ois halunnu joutua tämmöseen tilanteeseen. Vittu. Vihaan itteeni niin paljon. Pitäis varmaan lopettaa kaikki ihmiskontaktit ettei kävis tälleen. Nyt turpakiinni oikeesti ja keskityt siihen Dankun kiinni saamiseen.

Juoksen Danielin perässä sisälle, en nää sitä enää
missään. Vittu mieti mieti mihin se ois voinu mennä. Tuskin se haluu jäädä tänne enää joten sen on pakko olla ulkona. Aivan pakko. Juoksen keittiön läpi
ulko-ovelle ja ryntään avoinaisesta ovesta ulos. Sukkasiltaan, koska kenkien laittoon ei todellakaan oo aikaa. Pieniosa mun paniikista katoaa, koska nään Danielin kävelemässä kadulle päin, viinapullo kädessä. Ei hyvä, ei todellakaan. Aiheutin ton sille. Tuhosin sen. Jos se ei ikinä anna mulle anteeks mäkään en ikinä anna itelleni anteeks. Oon tuhonnu jotain maailman arvokkainta mitä mulla on ikinä ollu. Mut luojan kiitos Dankku on tossa, voin yrittää selittää sille et mitä tapahtu.

"Daniel oota!" huudan hänelle. Ja pelkään maailman eniten ettei se pysähdy. Mut just samalla Dankun jalat pysähtyy kun seinään ja se kääntyy muhun päin. Sen katse ei oo tuttu, en oo ikinä nähny tommosta katsetta sen naamalla. Tekis mieli vaan romahtaa tohon maahan nyt. Miten voin olla näin hirvee.

"Mitä vittua Ellen?" Dankun jäätävä ääni kysyy. Mua pelottaa pelottaa Dankku en mä vittu tiedä millanen se on kun se menettää malttinsa. Vittu. Se hörppää
aika pitkän höpryn sen viinapullosta. Pelottaa mitä se tekee nyt pelottaa ihan vitusti.

"Emmä tiiä se kaikki vaan tapahtu anna mä selitän" sanon nopeasti paniikissa. Pelottaa et Dankku vaan jättää mut tähän paikkaan. Haluan puhua haluun et se kuuntelee mua sit se voi jättää mut. Säälittävän Ellenin joka meni nuolemaan jotain vitun Jannea. Ei mä en nuollu sitä se nuoli mua. Menin lukkoon. enkä osannu tehä mitään. Mutta mitään tunteita siinä ei ollu ei ainakaan mun puolelta.

"Mut siin ei ollu mitään vakavaa eikä se ollu sitä mitä sä luulit" saan vielä sanotuksi. Daniel näyttää jotenkin halveksuvalta ja tosi vihaselta. Ja siltä ettei se usko mua sekunttiakaan. Ei varmasti usko, en mäkää uskois. En todellakaan.

"Mitenniin ei ollu älä vittu kuseta mulla on silmät päässä!" Dankku sanoo tosi vihasesti. Se korottaa mulle ääntään se ei ikinä oo korottanu mulle ääntään. Tästä ei tuu yhtään mitään. Tällä menolla oon sinkku tän illan päätyttyä.

"Kuuntele mua Daniel, anna mä seli-" aloitan muttei Dankku anna mun puhua loppuun.

"Selität, säästä sun selitykset jollekkin muulle, mua ei kiinnosta kuunnella sun selityksiä." Dankku sanoo ja ottaa viinaa.