Sydän ei kuuntele varoituksia // bxb

5. Kuin kuristajakäärme

-Milo Rautiainen-

Päänsärky meinaa taas hyökätä kimppuuni, kun istun junassa matkalla U20 maajoukkueen harjoitusleirille, jossa myös valitaan joukkue edustamaan Suomea jouluna pelattavaan turnaukseen.

Viikonloppu oli aika railakas ja todellakin join itseni aivan kamalaan kuntoon perjantain bileissä, mutta heti kun näin Jonathanin saapuvan paikalle ajattelin, että 'fuck it' ja annoin mennä, vaikka Roni ja Luke yrittivätkin kovasti estellä.

Loppujen lopuksi minulla ei ole kuin hataria muistikuvia asioista, jotka tapahtuivat kello 22.00 jälkeen, mutta onneksi ihmiset eivät onnistuneet räjäyttämään koko taloa bileiden aikana. Mutsi ja faija olis tappanu mut siitä hyvästä.

Itseäni on kuitenkin vaivannut helvetin päänsärky lauantaista asti eikä se meinaa lähteä millään. Välillä se vähän helpottaa, mutta sitten se kuitenkin palaa. 

Päänsärkyäni helpottaa vielä tosi paljon se, että olin vahingossa varannut junalippuni lasten leikkivaunusta ja joudun nyt kestämään viisi tuntia sitä, kun pikku kersat juoksevat käytävää ees taas ja kirkuvat sen minkä ehtivät.

Kaiken lisäksi unohdin vielä kuulokkeet kotiin, joten matkasta tulee varmasti aivan ihana ja tulen olemaan kaikista parhaimmassa iskussa leirillä.

Että yritä tässä sitten tehdä ensiviikon korvaavia koulutehtäviä, kun ei kuule edes omia ajatuksia. Mutta pakko kai se on yrittää, kun sieltä lukiostakin olisi edes joskus valmistuttava.

Kun yksi lapsista alkaa raivoamaan vanhemmilleen ja järjestää maailmanluokan pahimman itkukonsertin, menetän hermoni aivan lopullisesti. Nappaan tavarani mukaani ja suuntaan junan ravintolavaunuun. Jos siellä olisi edes vähän rauhallisempaa ja saisin jotain aikaiseksi.

Kävelen pitkin junan käytävää kohti ravintolavaunua ja junan yhtäkkisesti heilahtaessa meinaan kaatua jonkun syliin.

Automaattisesti pahoittelen tapahtunutta, mutta kun näen kenen päälle meinasin kaatua minun tekisi mieli vetää sanani heti takaisin.

Jonathan. Vitun Jonathan Alen.

Miksi hänen on oltava joka paikassa.

Heti kun huomasin leirikutsun sähköpostissani ensimmäinen ajatukseni oli, että pääsen Jonathanista viikoksi eroon. Mutta ei. Totta kai hänkin on myös tulossa leirille. Mitä olin edes ajatellut.

"En ois uskonu et sua ees pyyetään mukaan. Vai ootko vaan tullu ihailemaan kuinka mut valitaan ykkös hyökkääjänä mukaan joukkueeseen?" Jonathan sanoo pilkallisesti.

"Et usko tota itekkään." sanon hänelle sarkastisesti hymyillen ja lähden jatkamaan matkaani kohti ravintolavaunua. Hän mutisee vielä jotain perääni, mutta en kuitenkaan kuule mitä.

Ihme ja kumma selvisin tuskallisesta junamatkasta, mutta nyt olen kuitenkin onnellisesti perillä urheiluopistolla, missä leiri järjestetään.

Olemme kohta menossa ensimmäiseen yhteiseen tapaamiseen, missä pääsemme tutustumaan vielä paremmin toisiimme, valmentajiin ja huoltajiin. Siellä kerrotaan myös tarkemmin tulevasta viikosta ja kaikesta valintoihin liittyvästä.

 Tunnen täältä kuitenkin onneksi paljon ihmisiä, koska jääkiekon ansiosta on tullut aika paljon frendejä ympäri Suomea.

Kaikki ovat kuitenkin vielä vähän varautuneita toisiaan kohtaan, kamppailemmehan me kaikki samoista paikoista joukkueessa.