Sydän ei kuuntele varoituksia // bxb

12. Stadin kingit

-Jonathan Alen-

Kotona on helvetti irti. Tai no ei ehkä ihan.

Miranda eli äitini saapui kolme päivää sitten viikon kestävälle vierailulleen, ja on kimpussani kokoajan.

"Miten maajoukkueessa menee?" "Voisin hankkia sinulle näkyvyyttä somekanavillani." "Lähden totta kai Amerikkaan kannustamaan sinua ja joukkuetta."

Ei voisi paskaakaan kiinnostaa.

Olen paennut kotoa Milon luokse, ja majaillut hänen luonaan viimeiset päivät.

Hänen perheensä on niin mukava, kun ovat antaneet minun olla heidän luonaan, ja koska he ymmärtävät hankalan perhetilanteeni. Olen tietenkin esittäytynyt heille vain Milon ystävänä, ja se on ollut ihan hyvä ratkaisu.

Aluksi äiti ja isä viestittivät, ja soittelivat, että tulisin kotiin, mutta tein hyvin selväksi, etten mielelläni tulisi kotiin.

Nyt olen kuitenkin menossa käymään kotona, koska tarvitsen sieltä kaikki pelikamani illan peliä varten.

Milo lupasi tulla hakemaan minut kotoa kahden maissa, jotta kerkeämme ajoissa hallille.

En omista itse autoa, joten menin bussilla ja kävelen nyt kylmässä pakkasilmassa kohti kotia.

Asuinalueella on rauhallista, onhan lauantai. Monen talon ikkunassa loistavat jo jouluvalot merkkinä pian koittavasta joulusta.

Talomme erottuu joukosta tässä mielessä. Emme vietä joulua Suomessa kisojen vuoksi. Lähdemme nimittäin joukkueen kanssa jo 20 päivä Yhdysvaltoihin.

Olen melko innoissani kisoista. Vaikka olinkin jo viimevuonna mukana, en saanut paljoa peliaikaa, ja suurimman osan peleistä seurasin katsomon puolelta.

Toivon saavani paljon vastuuta näissä kisoissa. Ja onhan se aina kiva päästä pelaamaan.

Itse en ole huolissani NHL-scouteista, jotka ovat tulleet tarkkailemaan uusia nuoria lupauksia kisoihin.

Nyt olisi kyllä hyvä aika antaa näyttöjä ensi kesän varaustilaisuutta varten, mutta itse en jaksa ottaa siitä niin paljoa stressiä, vaikka isä onkin asiasta hieman erimieltä.

Välillä tuntuu, että hän elää omaa murskaantunutta NHL-unelmaansa kauttani, mutta mikäs sille mahtaa.

Saavun kotimme pihaan ja avatessani ulko-oven lämmin sisäilma ottaa minut mukavasti vastaan.

Yritän sulkea ulko-oven mahdollisimman hiljaa, ja yritän tehdä huomaamattomasti tieni kohti yläkertaa, mutta tietenkin Miranda kuuli minut.

Hemmetin Ulla Taalasmaa, joka kuulee pienimmänkin äänen ja pistää merkille jokaisen naapurimme pienimmänkin liikkeen.

"Tuletko syömään, tein uuniperunoita ja kanaa." Hän kysyy ilman, että edes tervehtii minua.

"En mää nyt, syödään pelipäivän pastat hallilla sit Milon kanssa." Vastaan hänelle ja alan nousemaan rappusia yläkertaan.

"Tiedätkö muuten, että ollaan oltu isän kanssa aika huolissaan susta." Hän alkaa paasaamaan, kun olen päässyt vasta rappusten puoliväliin.

"Aina sama homma." Tuhahdan ja palaan muutaman rappusen alaspäin suunnaten katseeni häneen, huomaten vasta nyt, kuinka laittautunut hän on shokkipunaista huulipunaansa myöten.

Hän katsoo ihmetystäni ja kurtistaa kulmiaan.

"Miks oot noin laittautunu." Kysyn häneltä madaltaen ääntäni jo arvellen tulevaa vastausta.