Sydän ei kuuntele varoituksia // bxb

7. Aivan vääränlaista kemiaa

-Milo Rautiainen-

Kun palasin leiriltä kotiin maajoukkueen paita mukanani, tuntui että kaikki olivat aivan sekaisin.

Vanhempani, kaverini, sukulaiseni. Jopa kaupassa käydessäni kassalla työskennellyt tyttö onnitteli minua siitä, että tulin valituksi.

Kyllä tiesin, että moni tuntee minut jääkiekon takia kotikulmillani, mutta nyt alan vasta oikeasti hahmottamaan, että kaikki, siis kirjaimellisesti KAIKKI tästä pikkukaupungista tietävät minut.

Ja no tietenkin Jonathanin, koska hänkin tuli valituksi, mutta ei nyt keskitytä siihen.

Tai ehkä keskitytään sittenkin vähän.

En tiedä miksi, mutta minusta tuntui valintatilaisuudessa, että jännitin valintaa enemmän Jonathanin puolesta, kun omasta puolestani. Ja se tuntuu pelottavalta. 

En tiedä mitä hänestä pitäisi ajatella.

Hän on maailman suurin kusipää, mutta samalla ystävällinen ja mukava ja komea ja ei vittu, miksi edes ajattelen tällaista.  En minä hänestä pidä. Millään tasolla.

Vai pidänkö? Jos suoraan myönnetään hänessä on kyllä jotain kiehtovaa. 

Ehkä ne ovat ne syvänsiniset silmät, joihin voisin hukkua ja joissa voisin uiskennella päivät pitkät ja...

"Pistä suu kiinni ennenkö joku kärpänen lentää sinne." Siskoni Lilli tokaisee minulle kävellessään keittiöön lenkkivaatteet päällään.

"Voi turpakii Lils." Sanon hänelle toivoen, etten punastunut ja suuntaan huomioni takaisin kemian tehtäviin, joita olen lykännyt koko viikon, mutta nyt ne olisi tehtävä, koska huomenna on taas raahauduttava kouluun.

Hän vain näyttää minulle keskisormeaan ja täyttää itselleen vesilasin tullen sitten istumaan minua vastapäätä keittiönpöydän ääreen.

Hän tarkastelee minua vesilasinsa takaa ja hymyilee aivan kuin tietäisi jotain, mitä minä en tiedä.

"Mitä sä siinä virnistelet?" Kysyn häneltä.

"Eeen mä mitää." Hän sanoo verkkaisesti kulauttaen vetensä loppuun ja vie sitten vesilasinsa tiskipöydälle. "Lähetkö lenkille?" Hän vielä kysyy ja jää keittiön ovelle odottamaan vastaustani.

"No ehkä mä voin" Sanon saaden samalla hyvän syyn kemiantehtävin välttelylle. "Käyn vaihtaa nopee vaatteet venaas iha hetki." Huikkaan ja juoksen huoneeseeni yläkertaan vaihtamaan lenkkivaatteet päälleni.

Kun saavun takaisin alakertaan Lilli on kerennyt jo syventymään puhelimeensa.

"Jäiks kattelee ittees liian kauaks aikaa peilistä, jos joku tietty sattuu vaik tulemaan vastaan tuolla pilkkopimeellä pururadalla?" Hän sanoo työntäen puhelimensa taskuunsa ja kääntää katseensa minuun.

"Mitä sää oikeen selität?" Kysyn häneltä etsien samalla hanskoja itselleni.

"No en ookkaa huomannu, miten oot stalkannu instassa jotain tiettyä Jonat-" Hän aloittaa, mutta keskeytän hänet läimäisemällä häntä löytämilläni hanskoilla päähän.

"Mul ei oo mitää tietoo mistä sä oikee puhut." Näpäytän ja painelen ulos ovesta. Lilli vain pudistaa päätään ja hölkkää perääni.

Maanantaiaamu valkenee lumisateisena ja se hidastaa matkaani koululle, koska tietenkään kaupungin ainut auraaja ei ole jaksanut vaivautua lähetä avaamaan teitä. Mutta toisaalta en minäkään olisi osannut varautua siihen, että maa on valkoisena lokakuun alussa.