Sydän ei kuuntele varoituksia // bxb

9. Kelmeän katuvalon loisteessa

-Milo Rautiainen-

Istun hiljaisen bussiaseman penkillä, ja odotan Jonathania.

Pakkanen alkaa kiristymään ja vedän pipoani vielä syvemmälle päähäni samalla, kun katson puhelimeni kelloa. 18:05. Jonathan on kuitenkin jänistänyt ja nyt feidaa minut.

Toivottavasti hän ei vajoa niin alas. Haluan todella jutella hänen kanssaan asiat halki.

Olin hyvin järkyttynyt, kun Jonathan kertoi minulle tunteistaan. Se tuli niin äkkiä, siis aivan puskista, enkä pystynyt valmistautumaan siihen mitenkään.

Tunteeni Jonathania kohtaan sen jälkeen ovat olleet kaikkea muut kuin selkeät. Toisaalta pidän hänestä, oikeasti pidän, vaikka se tuntuukin vaikealta myöntää. 

Mutta toisaalta olen vielä niin hukassa itseni kanssa, että en tiedä tulisiko mistään yhtään mitään. En ole tullut kaapista ulos kenellekään. En edes kunnolla itselleni. Miten sitten yhtäkkiä voisin olla yhdessä pojan kanssa.

Olen niin syvällä kaapissa, että perseeni on Narnian puolella. Ja sieltä ei olla hevillä tulossa ulos.

Mitä edes pitäisi sanoa, kun tulee ulos kaapista? Pitäisikö olla vaan, että: "hei mää tykkään muuten pojista, enkä tytöistä niinku te kaikki ootte luullu."?

Ja mitä joukkuelaisemmekin sanoisivat, kun yhtäkkiä joukkueen kapteeni ja varakapteeni seurustelisivat?  Tai iltapäivälehdet? Näen jo sieluni silmin otsikot siitä, kuinka kaksi U20-maajoukkueen urheilijaa ovat yhdessä. Jos mitään tulisi julki, koko tuleva urani olisi mennyttä.

Mutta en usko, että meistä voisi ikinä edes tulla mitään. Olemme kuitenkin aika erilaisia, olisimme kuitenkin koko ajan riidoissa ja kaikki ympärillämme elävät kuolisivat hermoromahduksiin.

18:15. Hän todellakin feidaa minut. Nousen ylös penkiltä ja lähden suuntaamaan kotiin päin. 

En minä täällä pakkasessa jaksa enää odotella.

"Hei Milo venaa!" Kuulen takaani ja näen, kun hengästynyt Jonathan juoksee minua kohti.

Katson häntä kulmat koholla, kun hän hetken keräilee itseään edessäni.

"Sori ku oon myöhässä. En tajunnu et mulla on tänne nii hirveen pitkä matka himast." Jonathan sanoo, kun saa hengityksensä tasattua.

"No et sentää feidannu vaa mua." Sanon.

"No, jos en ois tullu olisit tullu mun koti ovelle ja varmaa murhannu mut." Jonathan sanoo ja pyöräyttää silmiään.

Kohautan olkiani ja lähden kävelemään hiljaista kylänraittia kohti toria ja Jonathan tajuaa seurata perässä.

Kävelemme hiljaisuudessa, kun kumpikaan meistä ei osaa sanoa mitään, mutta hiljaisuus tuntuu ihan mukavalta. Rauhoittavalta.

Keräilen ajatuksia päässäni eräänlaiseksi ajatuskartaksi, kun mietin miten aloittaa keskustelu, mutta Jonathan kerkeää ensin: "Voisko täst lenkistä tehä vähänniiku sellasen "sight seeingin"? En tunne kauheen hyvin näit paikkoi täält. Ja voisit vaikka näyttää mulle parhaimmat menomestat."

Okei, tuo ei kyllä ollut ajatukseni siitä keskustelusta, minkä kävisimme, mutta Jonathan yrittää selkeästi lykätä keskustelua siitä, mitä vittua välillämme tapahtuu.

"Okei, mut varaudu et tääl ei oo sit kauheesti mitää menomestoja, mitä näyttää." Myönnyn hänelle.

Jonathan vain naurahtaa ja jatkamme kävelyämme kohti toria.