Hikeks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

38

Hetken niitä tuijotultuamme lähettiin Mikaelin kaa keittiöön. Etittiin jotain syömistä. Ainoo mitä löydettiin oli kaks pakastepizzaa ja joitakin valmispannareita. Yhteistuumin laitettiin sen pienen punkan uuni päälle ja heitettiin pizzat sinne heti, kun se oli lämmennyt. Jostakin Mikael oli löytänyt päänsärkylääkkeitäkin.

"Haluuks sä?" Mikael kysyi samalla, kun piti päänsärkylääkepurkkia kädessään. Nyökkäsin sille myöntyvästi ja pian mulla oli kädessäni särkylääke ja vesilasi.

"Etkö sä ota?" kysyin ja heitin särkylääken suuhun ja nielaisin sen nopeasti veden avulla.

"Joo, mut voin juua sun kaa varmaan samasta vesilasista?" se kysy hymy huulillaan.

"No et tietenkään!" naurahdin huvittuneena ja ojensin vesilasin sille. Mikael hymähti mulle ja pian sekin oli vetänyt särkylääken.

"Pitäiskö noi kaks herättää kohta?" kysyin ja käännyin olohuonetta päin. Sieltä kuului vaan Antonin ja Joonan kuorsausta ja tuhinaa.

Kuulin kuinka Mikael käveli mun taakse ja laski päänsä hartialleni.

"Ei kannata nimittäin Anton on aika pinnat kireellä aina aamusin ja varsinkin sillon, kun sillä on kankkunen. Joona no on vaan ihan oma itsensä, vaikka vähän huonovointisena tietenkin", Mikael vastas mulle ja kiersi kätensä hieman varoen mun kylkien kautta mun ympärille. Se painautui mua vasten ja pieni hymy nousi mun kasvoille.

"Joona ei vissiin taida koskaan olla ei-positiivinen?" kysyin huvittuneisuus äänessäni.

"Se jätkä on, kun joku sunshine ja muutenkin miks me puhutaan Joonasta? Ethän sä oo siitä mitenkään kiinnostunu?" Mikaelin äänestä kuuli selvän mustasukkaisuuden.

Käännyin jotenkuten sen puoleen ja hymyilin sille vinosti,
"Etkai sä oo vaan mustis?"

"No en tietenkään. Kunhan vaan kysyin", se sano ja käänsi vähän katsettaan musta pois päin. Huomasin sen poskilla vähän punertavaa sävyä.

"Älä viitti, Mikael. Mä oon vaan susta kiinnostunu", sanoin sille ja asetin käteni sen poskille.

"Voitko todistaa?" se käänsi pähkinänruskeat silmänsä takasin muhun ja sen huulille oli ilmestyny pieni, melkein huomaamaton hymy.

"Voin", virnistin vastaukseksi. Mikael kohotti toista kulmakarvaansa kysyvänä. Nappasin sen kädet mun ympäriltä pois ja astelin eteenpäin varma virne kasvoillani samalla, kun sen kasvoilla oli täydellinen hämmennys. No enpä ollut koskaan ottanu sen käsiä pois musta.
Mikael otti askelia taaksepäin samalla, kun ite kävelin aina vain lähemmäs. Pian seinä tuli vastaan ja se vähän tömähti sitä päin. Hauskaahan tässä oli se, että sekin oli tehnyt mulle samallalailla silloin tukiopetuksessa.

"Mitäs aiot?" se kysy yrittäen peittää hämmennystä äänestään. Sen huulilla väreili hymy.

"Jotain", totesin virnistäen. Laitoin käteni sen olkapäille ja painoin sen istumaan maahan ja tulin sen syliin niin, että oltiin kasvokkain.

"Sähän alat jo rohkaistuu", Mikael virnisti ja laittoi kätensä varovasti mun ympärille, kun peläten et hajoaisin, kun lasi.

"En mä oo särkyvää", hymähdin sille saaden sen silmät kohdistumaan omiini.

"Oothan sä", se väitti ja piirteli mun selkään jotakin kuvioita.

"Näin sillon sen sun mustelman siinä sun kyljessäs enkä mä haluu satuttaa sua mitenkään."

Katsoin Mikaelia pieni hämmennys silmissäni. Mistä se puhu?
Hieman hölmistyneenä laskin käteni mun toisen kyljen päälle ja tunsin pienen vihlauksen siinä kohtaa. Ainiin... Sehän paskiainen oli silloin potkaissut siihen. Miksi Mikael kiinnitti kaikkeen pieneenkin ja olemattomaankin huomiota?