I'll wait for you || Namjin

3

Yoongi ei ollut ilmestynyt paikalle vielä kahden tunninkaan kuluttua. Namjoon oli jo ehtinyt laittaa hänelle monta kymmentä viestiä ollessaan ystävästään huolissaan ja Yoongi oli vastannut noin viisitoista minuuttia sitten olevansa pahoillaan ja kunnossa. Namjoon ei ollut jaksanut alkaa kysellä häneltä enempää, luultavasti poika olisi vain pokannut jonkun tytön ja lähtenyt hänen luokseen viettämään parempaa aikaa kuin Namjoonin kanssa. Tietystihän Namjoon voisi loukkaantua toisen käytöksestä, mutta hän oli omaksi yllätyksekseen tavannut hyvin mielenkiintoisen henkilön, jonka kanssa oli nyt jutellut jo pari tuntia. 

Seokjinilla ja Namjoonilla ei ollut paljoa samankaltaisuuksia, vaikka niitäkin löytyi. Uusi tuttavuus vaikutti olevan todella sosiaalinen ja iloinen henkilö, joka luultavasti tuli toimeen kaikkien kanssa. Hänellä oli hymy herkässä ja hän tuntui pitävän Namjoonin kanssa keskustelusta. Tai sitten poika oli vain niin hyvä näyttelemään. Namjoonista tuntui, ettei hän ollut puhunut näin paljon kerrallaan moneen vuoteen. Ei hän nytkään paljoa puhunut, mutta hän käytti paljon laajempia lauseita Seokjinin kanssa kuin Yoongin. Keskustelujen välissä Namjoon mietti, että miten hän edes uskalsi puhua toiselle. Toinen kuin oli niin avoin, että hänellä oli varmasti paljon ystäviä. Miksi tämä Seokjin oikeasti haluaisi tutustua hänen kaltaiseen poikaan, joka oli hiljainne, ujo, hieman masentunut ja ei yhtään sosiaalinen.
He eivät olleet keskustelleet mitenkään syvällisiä, vaan tälläisiä normaaleja, mitä teet työksesi ja mistä olet kotoisin - keskusteluja, missä ei saa paljoa irti toisesta. Oikeastaan Seokjin oli kyllä kysellyt Namjoonista kaikenlaista, mutta hän oli joka kerta onnistunut siivuuttamaan ne hieman kiusallisesti kylläkin. Namjoon ei uskaltanut luottaa henkilöön, jonka oli juuri vasta tavannut, eikä hän tiennyt kiinnostiko Seokjinia oikeasti Namjoonin asiat vai ei. Olisi aika noloa, jos Namjoon kertoisi kaiken itsestään tälle tuntemattomalle pojalle, jota loppujen lopuksi ei kiinnostaisi lainkaan, niin kuin tuskin kiinnostikaan. 

"Tää saattaa kuulostaa hullulta, mutta saisinko sun puhelinnumeron?" Namjoon katsoi hetken toista poikaa hyvin järkyttyneen näköisenä. Miksi toinen kysyi hänen numeroaan? Mitä hän sillä muka tekisi? Eiväthän he olleet edes tienneet toisiaan tämän päivän alussa. Ja miksi kukaan haluaisi Namjoonin puhelinnumeron vapaaehtoisesti? Kukaan ei ollut koskaan pyytänyt häneltä numeroa, ellei se liittynyt jonkinlaiseen kouluprojektiin. Ja silloinkaan kukaan ei lähettänyt hänelle yhden yhtä viestiä, numerokin otettiin vain muodollisuuksien vuoksi. 

"Hei...? Ei sinun ole pakko antaa jollet halua." Seokjin hymyili ystävällisesti herättäen Namjoonin ajatuksistaan. Namjoon punastui, kun tajusi näyttäneensä niin järkyttyneeltä, että oli saanut toisen luuloon, ettei olisi halunnut antaa numeroansa. Tottakai Namjoon halusi antaa, Seokjin oli ensimmäinen uusi tuttavuus vuosiin ja hän vieläpä vaikutti todella mukavalta. Hän vain pelkäsi, ettei olisi tarpeeksi kiinnostava Seokjinille. Tämä, kun vaikutti niin mukavalta ja ulospäinsuuntautuneelta, että Namjoon oli todella tylsä hänen vierellään. 

"Kyllä mä voin antaa," Namjoon sitten vastasi hetken päästä toiselle ja Seokjin ojensi oman kännykkänsä Namjoonin käsiin. Toivottavasti hän ei vain nyt tiputtaisi sitä hermostuksissaan...
Namjoon näppäili kännykkään oman puhelinnumeronsa, jonka oli opetellut jo kolmosluokalla ulkoa. Tosin siinä välissä se oli ehtinyt muuttumaankin pariin otteeseen, joten hän oli joutunut opettelemaan montakin numeroa ulkoa. Nimeksi hän laittoi itselleen ihan Kim Namjoon, toinen saisi muuttaa sen sitten jos halusi. Noh, miksikä Seokjin sitä muuksi muuttaisikaan, Kim Namjoonhan oli hänen oikea nimensä. 

"Kiitos!" Seokjin hymyili Namjoonille aurinkoisesti, mikä sai automaattisesti Namjooninkin kasvoille leviämään hymyn. Hän ei oikeastaan edes tiennyt milloin viimeksi hän oli hymyillyt aidosti. Siitä oli jo varmaan ainakin viisi vuotta. Hän oli ollut sill0in 17-vuotias ja oli ollut aivan älyttömän onnellinen, kun hänen isoäitinsä oli hankkinut hänelle oman mopon. Namjoonin vanhemmat olivat olleet silloin sitä vastaan, koska ajattelivat Namjoonin satuttavan itsensä sen avulla, mutta olivat lopulta myöntyneet nähdessään poikansa ajavan sillä taitavasti.
Oi, että kun hän oli nauttinut sillä ajamisesta niin kovasti. Namjoon oli rakastanut sitä vauhdin huumaa, kuinka hän sai hetkeksi unohtaa kaikki murheensa ja kuinka sillä pääsi niin nopeasti eri paikkoihin. Mutta, kun Namjoonin isoäiti sitten parin vuoden päästä kuoli, laittoi hän sen vanhempiansa autotalliin ja siellä se vieläkin oli, pölyisenä ja yksinäisenä. Se ei enää varmaan edes toiminut, koska hänen isänsä oli ottanut siitä varaosia autoon. Tai sitten hänen pikkusiskonsa ajoi sillä, luultavasti ei. Heidän vanhempansa eivät olisi ikinä antaneet Namjoonin kolme vuotta nuoremman sisarensa ajaa moisella välineellä. Hänhän voisi vielä tapattaa itsensä sillä. 

"Nyt minun pitää mennä, mutta viestitellään!" Seokjin sanoi iloisesti, vaikkakin hieman surullisen kuuloisena. Olikohan jotain tapahtunut, kun hän kuulosti surulliselta? Toivottavasti ei, sillä hän vaikutti hyvin positiiviselta ihmiseltä ja olisi kamalaa, jos hän joutuisi kokemaan jotain surullista.
Kuulostipa oudolta ajatella noin. 

Namjoon sanoi heipat uudelle tuttavuudelleen ja jäi sitten istumaan yksin pöytään.Tullessaan täähn baariin, hän ei todellakaan ollut ajatellut, että hä tapaisi mielenkiintoisen henkilön, jonka kansa hän oikeasti voisi tutustua. Seokjin oli antanut Namjoonille hyvän ensivaikutelma, hänestä sai kuvan, että oli luotettava ja mukava ihminen. Mutta Namjoon ei vain voinut mitään pienelle pelolleen päässään. Entä jos, Seokjin olikin kysynyt Namjoonin numeroa vain kohtelisaisuudesta ja oli nyt poistamassa hänen numeroaan äkkiä kännykästään jossain nurkan takana? Entä jos, hän olikin istunut Namjoonin seurassa niinkin pitkään vain, koska ei halunnut olla epäkohtelias ja lähteä kesken kaiken, jotta Namjoonille ei tulisi huono mieli? 

Kyllä Namjoon tiesi ajattelevansa asiaa aivan liikaa, mutta vaikka kuinka hän yritti saada noita ajatuksia pois päästään, hän ei vain saanut. Luultavasti vielä kotonakin asia pyörisi hänen päässään, eikä hän taaskaan saisi nukutuksi kunnolla.Yoongi oli tuskin tulossa enää takaisin, joten Namjoon kävi hakemassa itselleen spriten, jota hän hörppi itsekseen. 

Tämä päivä oli ollut erikoinen, toisin kuin hänen edelliset syntymäpäivänsä. Joka vuosi hän yleensä vietti tätä päivää yksinään omassa kodissaan sen jälkeen, kun Yoongi oli unohtanut päivän kokonaan, tuonut lahjan ja lähtenyt. Namjoonilla oli tapana juoda aina ainakin yksi sprite syntymäpäivänään ja katsoa sitten Pearl Harbor nauhalta. Tänä vuonna päivä meni täysin eri tavalla, lukuun ottamatta sitä, että Yoongi unohti päivän tapansa mukaan. 

Namjoon ei ollut mikään baarissa kävijä, mutta tällä kertaa hän ei katunut tänne tuloaan, joka oli ihme. Hän oli kuitenkin tavannut uuden tuttavan, Kim Seokjinin, joka saattoi ehkä olla kiinnostunut olemaan Namjoonin ystävä. Miettiessään heidän keskustelujaan, Namjoonin kasvoille levisi pieni hymy. Häntä ei edes harmittanut, että Yoongi oli kadonnut ja jättänyt hänet yksin, koska jos niin ei olisi käynyt, hän tuskin olisi koskaan tavannut Seokjinia.

Hänen pitäisi muistaa kiittää ystäväänsä.

_________________________________________________________________________________________________________________________

Sanoja - 980

Luvusta tuli nyt hieman lyhyt, joten anteeksi siitä. Ja anteeksi myös siitä, että luvun julkaisemisessa kesti niin kauan... Mulla ei oikein oo tullu aikaseks kirjoittaa, koska mulla on vähän ongelmia saada itseni tekemäänkin jotain...

Toivottavasti piditte luvusta ja kertokaa ihmeessä mielipiteenne!!!!