I'll wait for you || Namjin

6

22-vuoden aikana Namjoon oli ehtinyt jännittää, odottaa ja pelätä kaikenlaista. Se saattoi olla pyörällä ajamisen opettelua, vanhempien huudot, kun hän oli pikkupoikana tehnyt jotain väärin tai vaikka mörköjä hänen sänkynsä alla. Mutta ikinä häntä ei ollut jännittänyt niin paljoa kuin nyt jännitti. Namjoon seisoi mustassa puvussaan, silitetyssä valkoisessa kauluspaidassaan kotiovensa vieressä. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, koska häntä hermostutti niin paljon, ettei tiennyt miten päin olisi. Ulkona tihutti vettä, jonka takia hän pysytteli katoksen alla, jotta puku ei kastuisi ja menisi piloille. Kädessään hänellä oli punainen ruusu, jonka hän oli vielä eilen käynyt hakemassa läheisestä kaupasta. Hän tiesi, ettei ruusu ollut kovinkaan kummoinen lahja henkilöille, jotka olivat juuri menneet naimisiin, muttei siinä hädässä ollut muutakaan keksinyt. Eikä Namjoonilla toisaalta olisi ollut tarpeeksi rahaakaan, joten hänen piti vain toivoa, että Seokjin oli muistanut ostaa edes lahjan. Siinä seisoessaan Namjoon ehti miettiä kaikenlaista, kunnes tuli ajatteleeksi, ettei tiennyt edes, ketkä olivat menossa naimisiin. Ehkä hänen pitäisi kysyä sitä Seokjinilta, jos tämä nyt ikinä tulisikaan hakemaan häntä. Jos toinen olikin unohtanut Namjoonin kokonaan? Tai sitten tämä koko juttu olikin pelkkä vitsi, vitsi, joka saisi pojan näyttämään säälittävältä ja lapselliselta. Ajatukset katosivat Namjoonin mielestä, kun hänen pienen talonsa eteen ajoi musta, hyvin kalliin näköinen auto. Pelkääjän paikan puoleinen ikkuna laskeutui alas ja sen takaa paljastuivat Namjoonin uuden tuttavuuden kasvot.

"Hei Namjoon! Anteeksi, että ole myöhässä. Kissa ei meinannut tulla sisälle ollenkaan," mies huudahti ja Namjoon vain nyökkäsi vastaukseksi. Ei häntä kiinnostanut, oliko toinen tullut myöhässä vai ei, kunhan vain saapui paikalle. Hän ei haluaisi taas tuntea itsensä pelleksi, joka lankesi jokaikiseen asiaan tuosta vain. Namjoon otti pari askelta kohti autoa, mutta totesi sitten itsekseen, että hänen pitäisi melkein juosta, jollei haluaisi kastua aivan likomäräksi. 

"Kiitos tosi paljon, että suostuit tulemaan näin lyhyellä varoitusajalla!" Seokjin henkäisi, kun Namjoon oli saanut turvavyön kiinni ja auto liikkui jo sujuvasti pihatietä pitkin. Namjoon hymyili ujona, kun ei oikein tiennyt mitä sanoa. 

"Mä ihan tosissani unohdin, että Hoseok halusi minun tuovan jonkun ystävän, tai poikaystävän mukanani. Hän suorastaan vaati, että tuon jonkun." Seokjin naurahti, mutta Namjoon kiinnitti huomiota vain yhteen osaan puheesta.

Poikaystävä.

Eli Seokjin oli homo. Hän ei ensivaikutelman perusteella vaikuttanut kovinkaan homomaiselta Namjoonin mielestä, mutta ehkä ulkonäkö joskus voi pettää. Eikä Namjoon tosin tiennyt, miksi hän kiinnitti siihen niin paljon huomiota, itsehän hän oli hetero. 

"Onko sulla kaikki hyvin?" Seokjin kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen, kun Namjoon ei ollut sanonut sanaakaan koko aikana. Namjoon hätkähti omista ajatuksistaan ja katsoi sitten poikaa vierellään. 

"Anteeksi, kyllä mulla on," hän sitten vastasi toiselle ja hänen teki samantien mieli lyödä itseään kasvoilleen. Miksi hänen piti olla niin outo ja nolo? Seokjin varmasti ajatteli, että Namjoon oli jotenkin tasoaan alempana, eikä ymmärtänyt kaikkia asioita kunnolla ja sen takia vastasi niin omituisesti. 

"Hyvä, mä ajattelin, että oon säikäyttänyt sut ihan kunnolla. Kuka puolituntematon kysyy juuri tapaamaansa henkilöä seuralaiseksi ystäviensä häihin." Seokjin virnisti ja selvästi yritti luoda rennompaa tunnelmaa. Tuota piirrettä Seokjinissa Namjoon ihaili. Toinen kun pystyi olemaan koko ajan niin luonnollisesti, hänen puheensa tuli suusta ulos aivan automaattisesti, eikä hänen täytynyt miettiä uskaltaako sanoa mitään vai ei. Seokjin ei myöskään tuntunut välittävän siitä, että oli tavannut Namjoonin vasta pari päivää sitten, hän käyttäytyi, kuin he kaksi olisivat tunteneet jo ikuisuuden. Miksi Namjoon ei vai osannut ottaa rennosti, eikä vain stressata sitä, että mitä tulee tapahtumaan?