Jeon Jungkook ei olisi voinut uskoakaan muistavansa jälleen mansikoiden ja liljan tuoksuisen, vuosien varrella unholaan jääneen ensirakkautensa ripustaessaan pyykkejä kuivamaan.
×𝘛𝘪𝘮𝘦 𝘨𝘰𝘦𝘴 𝘣𝘺
𝘢𝘯𝘥 𝘭𝘰𝘷𝘦𝘳𝘴 𝘵𝘶𝘳𝘯 𝘵𝘰 𝘴𝘵𝘳𝘢𝘯𝘨...
Pienen kaupungin pieni rautatieasema näytti naurettavalta, kun oli tottunut suurkaupungin hälinään. Vain muutama talvivaatteisiin pukeutunut ihminen seisoskeli odottamassa rakkaitaan palaavaksi junalla takaisin kotikaupunkiin. Viime yönä satanut kirkkaan valkoinen ensilumi täplitti aseman laattoja ja muutama joulukoriste siellä täällä toi kotoista joulutunnelmaa hämärälle junalaiturille.
Sydän rinnassaan jyskyttäen Jeon Jungkook kurkotti nähdäkseen liikkuvan junan ikkunasta asemalla odottavat ihmiset. Hän yritti etsiä tuttua takkia katsellaan, mutta ei tavoittanut poikaystävänsä Park Jiminin karvahupullista parkatakkia. Viimein lähemmäs neljän kuukauden intensiivisen opiskelun jälkeen Jungkook pääsi palaamaan joulun päiviksi Jiminin vierelle piiloon sydämessä pidemmän aikaa kalvanutta kylmyyttä. Jungkook olisi halunnut kiljua riemusta junan pysähtyessä pitkän matkan jälkeen asemalle, mutta hillitysti hän nousi laukkuineen penkiltään ja asteli ulos kirpeän purevaan pakkaseen.
"Jungkook!" Tuttu huudahdus sai tummaverikön pään sinkoamaan kohti Jiminin pystyyn nostettua kättä. Nopein, tärisevin askelin hän lähti harppomaan pojan luokse, pystymättä enää estämään huulilta karkaavaa jännittynyttä naurahdustaan.
"Jimin", Jungkook hengähti pysähtyen lyhyemmän eteen käsivartensa levittäen. Hän ei voinut olla huomaamatta Jiminin pientä vastahakoisuutta vastata halaukseen, mutta ei tahtonut ajatella sitä sen tarkemmin. Vahva liljan tuoksu valtasi täysin Jungkookin aistit ja sai pojan miettimään, kuinka hän oli koskaan edes pystynyt lähtemään nuoremman luota.
"Tervetuloa takaisin", Jimin mumisi vetäytyessään halauksesta kauemmaksi. Jungkookin kysyvää katsekontaktia väistäen hän nappasi pidemmän lapasella peitetystä kädestä kiinni ja ihmetellen Jungkook seurasi pojan perässä sivummalle junalaiturilta. He pysähtyivät tyhjään katokseen. Kireän ilmapiirin takia Jungkook ei uskaltanut avata suutaan ja kysyä, mitä oli tekeillä. Hän tunsi äsken vielä niin innostuneen olonsa muuttuneen todella epämukavaksi ja tunnelman melankolisen pahaenteiseksi.
Mitään kommentoimatta Jimin kääntyi Jungkookia kohden ja keskittyi tarkastelemaan mietteliäänä tummaverikön kasvonpiirteitä. Näin lähempää katsottuna Jungkook huomasi, että Jimin ei enää näyttänyt itseltään, hän näytti vanhentuneen neljässä kuukaudessa pelottavan paljon. Niin paljon, että jos Jungkook olisi ollut isoäiti, hän olisi tarttunut Jiminin poskiin, venyttänyt niitä ja sanonut: "Voi, oletpa sinä poikakulta kasvanut!" Videopuheluissakin punaiselta näyttäneet hiukset muistuttivat nyt lähinnä haalistuneen kulahtaneilta. Edes lumi ei saanut tähtisilmiin samanlaista loistetta kuin niissä oli aiemmin ollut aina kun Jimin oli katsonut Jungkookkia. Pidempi tunsi sydämensä nousevan ensin kurkkuun ja putoavan sitten alas. Jiminin tunteeton ilme sai Jungkookin nieleskelemään ahdistuneena ja yrittämään peitota ajatuksia, jotka pakolla puskivat hänen päähänsä, vaikka hän tiesikin, että ne olivat oikeassa.
