Pysy kauniina

LUKU 19. SIEDÄTYSHOITO

 Aluksi on aivan pakko pyytää anteeksi kaikilta jotka tätä tykkää lukea! Suuri anteeksipyyntö, kun tämä on nyt ollut vähän epävirallisella tauolla. Vaan eipä ole enää! Olen palannut kuolleista ja nyt tämä oikeasti jatkuu :) Jee! Toivottavasti vaan silti tykkäätte tästä vielä <3

Joona

Musta tuntui että olin tulipunainen. Sellanen hehkuva kivi saunan kiukaassa. Musta tuntui siltä monesti, mutta usein siksi, että musta tuntui, että halusin hakata seinää tai huutaa. Mä olin monesti ihan hiton vihainen. Mutta nyt en ollut vihainen. Vaan häpeissäni. Voi vittu kun mua hävetti. En mä edes tiennyt mikä mua hävetti niin paljon, enhän mä ollut mitään outoo tehny, mutta musta tuntui, että mulla oli ainakin 45 astetta kuumetta ja otsassa leima.

Eetu oli ollut mun paras ystävä ihan helvetin kauan. Mä olin nähnyt sen alasti ja se mut, olin vetänyt siltä perseestä saunan lauteesta irronneen tikun kun oltiin viistoista ja se oli katsonut mua kaikki nää ajat. Silti nyt kun istuin sen kodin ruokapöydän ääressä mua hävetti. Me ei oltu puhuttu siitä yhdestä keskustelusta jolloin molemmat myönsimme tykkäävämme Iidasta. Mä (eikä varmaan liioin Eetukaan) ollut kuvitellut, että voitaisiin tulla ristiriitaan naisesta. Ehkä siksi meillä molemmilla oli kylmät kaljat kädessä ja Eetu mutisi, miten luuli mun lopettaneen. Mihin sanoin, että sain tarpeekseni vaan siitä ympäriinsä perseilystä.

"Ei mua oikeesti haittaa. Ja en mie olisi voinut saada Iidaa musta tykkäämään, vaikka olisin kuinka yrittänyt. Kun se tajuamattaan on tykännyt susta", Eetu sanoi puhelimeen. "En mie oo sellainen ihminen, että mun sydän särkyy joka kerta kun te ootte yhdessä. Se on vaan hyväks sulle. Sie saat olla onnellinen."

"Mutta enhän mä ees tunne sitä... silleen ku sä ja Niko", mutisin ja kävelin ympyrää vessassa. Eetu oli viemässä Leeviä jonnekkin kauemmas kaverille ja olin onnistunut soittamaan sille juuri kun se istui kylmenevässä autossa jonkun kakaran pihassa.

"En mie tiiä mitä mun pitä sanoa, Joona. Mie oon vaan onnellinen, että mulla on teidät kaikki kaverina. Ihan aikuisten oikeesti. En mie ihan heikko sentään ole. Mutta mun pitää mennä, lupasin hakee Iidan koulusta kun me pelataan Mario Karttia sen ja Nikon kaa. Saat sieki tulla", Eetu sanoi ja sen ääni kuulosti rehelliseltä.

"No en mä. Se ois vaan outoo. Mut tää vaan tuntuu tyhmältä. Ku en mä ole ihastunut varmaan vuoteen oikeesti ja sit se on sun kaveriin. Ja mä en oikeesti halua enää kusta kaikkee."

"Älä turhaa mieti. Mut mie lähen nyt ajaa, täällä autossa on varmaan enemmän pakkasta ku ulkona. Moikka."

Laitoin puhelimen hupparin taskuun, tuijotin peiliin ja osoitin itseäni. Tyhmä – vitun – idiootti. Tuijotin ihan vieraisiin silmiin. Ne veresti ja mulle oli alkanut muodostua pahemmat silmäpussit kuin jokaiselle Tim Burtonin hahmolle yhteensä. Oli paljon rankempaa olla hyvä. Mutta tuolla menolla kukaan ei olisi koskaan voinut rakastaa mua. Ei mun ystävät, en minä. Mutta tää oli paljon rankempaa. Oli vaan helppoa olla välittämättä, tehdä mitä lystää ja tasapuolisesti vain olla piittaamatta paskaakaan yhtään kenestäkään. Mutta en mä ollut aina ollut sellainen. Ja olin unohtanut sen, etten mä ollut oikesti sellainen. Mutta kaikki tunsi mut sellaisena, kaikki paitsi Eetu ja Niko. Eikä mulla ollut oikeasti ketään muuta. Ei ketään. Kaikki mun kaverit oli mun kavereita vain kun olin kuorellinen Joona. Ne ei tykkäisi siitä, millainen olin oikeasti. Ei niin, että kaikki mussa olisi vain valhetta – ei. Mä olin erilainen kuin Eetu ja Niko. Mä en tykännyt samoista asioista ja nauraminen oli ihan perseestä. En jaksanut olla yhtä tunteikas kuin ne, se olisi liian uuvuttavaa. Ja selkeästi pidin eri asioista. Mutta en ollut oikeasti sellainenkaan, jollainen musta oli tullut. Vittu, en mä tiennyt kuka mä oikeasti olin. Jos mä kysyisin joltain ne sanoisi kontrolloimaton, hullu, sekopää jätkä, synkkä... ja sekin vielä, että mä oikeasti tiesin sen, että musta pidettiin. Siitä mun luomasta kuvasta pidettiin, joten miksi muuttaa se. Tytöt tykkäs musta ja se jos joku oli noussut mulla päähän. Ei ne tykännyt siitä millainen mä olin, vaan siitä miltä mä näytin. Ne tykkäsivät mun tyylistä, mustista hiuksista, terävistä kasvonpiirteistä ja kaikesta siitä mitä vain olin saanut vanhemmiltani, mutta en ollut itse luonut. Ehkä mä olin vaan ihan pirun yksinäinen. Ja mulla oli ongelma. Se oli vitun vaikeaa myöntää, mutta ei kukaan normaali juonut niin kuin mä. Ja se oli vaikeaa hillitä. Mutta en mä halunnut puhua siitä.