Can it be possible? (fin)

9.

Tiian näkökulma

Solmin lenkkareideni nauhoja seuraavan päivän aamuna. Olin lähdössä käymään ruokaostoksilla, etten söisi Hollandeiden jääkaappia tyhjäksi.

"Mihin sä oot menossa?" Tomin uninen ääni kuului takaani.

Pian tunsin kädet ympärilläni ja lämpimän hengityksen niskassani.

"Käymään kaupassa. Nikki ei tykkää, et palatessaan kotiin, sen jääkaappi on tyhjä." Naurahdin totuuden kertoessani.

"Etkö sä vois tulla makuuhuoneen puolelle pitään mulle seuraa - mitä et viime yönä valitettavasti tehny." Tom kuiskasi ja suuteli niskaani.

Käännyin ympäri ja otin poikaystäväni kasvot kämmenteni väliin. "Mä palaan pian. Jookos?", lupasin ja suutelin häntä huulille.

"No, hyvä on..." Tom huokaisi.

Hymyilin hänelle ennen kuin lähdin ulos ovesta.

Tulin metrolla lähemmäs ruokakauppaa, johon olin suunnitellut meneväni. Astuin sisään ja nappasin käsivarrelleni ostoskorin.

Hetken päästä korissani oli leipää, muroja, omenamehua, banaani, nugetteja, ranskalaisia, karkkipussi sekä donitsipussi, jossa oli kaksi pinkkikuorrutteista herkullisuutta. Maksoin ostoksenki kassalla, minkä jälkeen lähdin takaisin metroasemalle.

Kävelin yllättävän tyhjään metroon. Se vaunuosasto missä olin, oli muuten tyhjä, mutta siellä oli minun lisäkseni kaksi tyttöä - suunnilleen minun ikäisiäni -. Toisella oli melkein valkoinen, lyhyt polkkatukka, ja siniset silmät. Toisella taas oli suklaanruskeat kiharat hiukset sekä samanväriset silmät. He kuiskivat jotakin ennen kuin tulivat luokseni.

"Ootko sä Tiia Kaira?" Polkkatukkainen sanoi nimeni oudon halveksivaan sävyyn.

"Joo, kui?" Ihmettelin, mutta sain vain siltä brunetelta avokämmenestä poskelle.

Öö....au?

"Jätä meiän Tom rauhaan, lutka." Hän kivahti.

Nyt oon siis lutka. Okei?

"Sä oot vaan tollanen suomalainen ruma ämmä, joka manipuloi Tomin itelleen. Sun sietäis oppii tavoille." Polkkatukkainen vuodatti vihaansa.

En kerennyt sanoa mitään, kun se brunette jo sanoi julmasti: "Sun pitäis tietää, et Tom vaan leikkii sulla. Se todennäkösesti vaan haluu panna sua ja sit hylätä."

"O-onks toi totta?" Kysyin kyyneleiden kihotessa silmiini.

"Niin se kuule tekee kaikille. Etkö oo tienny?" Brunette naurahti pilkkaavasti.

"Jos se kerta tekee niin, nii miks te sit halutte sen?" Päätin ihan mielenkiinnosta udella.

"No ei me nyt pitkäaikasesti sitä haluttais, me haluttais vaan panna sitä." Polkkatukkainen nälväisi.

"Anteeks, mut Tomillakin on tunteet. Samoin mulla. Me rakastetaan toisiamme." Huomautin raivostuneena noille ämmille.

"Tomia ei kiinnosta tollasessa lutkassa mikään muu ku se, et se pääsis paneen sua." Brunette naurahti kylmästi.

"Kannattaa pysyy kaukana siitä, eli.... painu takas sinne kotimaahas, helvetin ämmä.", hän jatkoi kyynelteni purkautuessa ulos.

Kiiruhdin itkien Hollandeille ja hain hipihiljaa matkalaukkuni. En tarvitsisi Suomeen mitään muuta, kuin sen sisällön.

Bussissa istuessani hommasin itselleni lentolipun kello 13.02 lähtevään lentoon. Uskomatonta, että se tässä ajassa vielä onnistui. Laitoin kuulokkeet korvilleni ja kännykästä soimaan jonkin jutun, jossa oli surullisia biisejä hidastettuna noin kolmen tunnin ajan - kuuntelisin niitä myös lennon ajan, joten pituus oli sopiva.

Lentokone nousi ilmaan. Pureskelin purkkaa ja itkin hiljaa - kuten olin tehnyt bussimatkankin ajan -.

Minulla oli ollut lentokonetila päällä, joten soitot ja viestit eivät olleet tulleet, mutta noustessani autoni kyytiin - joka oli edelleen parkkipaikalla, vaikka nyt olisinkin sitten ollut Englannissa todella pitkään -, kännykkäni täyttyi Tomilta tulevista soitoista ja viesteistä. Niissä luki ainakin tuhat kertaa: missä oot, rakas? Sä lupasit palata pian.

Soitin Sofialle, joka uteli heti kuullessaan minun itkevän: "Mitä tapahtu?"

"N-no, sähän tiiät, et mä ja Tom seukataan. Nii....tänää metrossa pari tyttöö tuli haukkuun mut kokonaan ja sit ne sano, et Tom vaan leikkii mulla ja oikeesti haluu vaan panna mua ja sit hylätä." Vuodattelin sydänsurujani siskolleni, joka tuntui tällä hetkellä olevan ainoa henkilö, johon pystyin luottamaan.

"Hei, ne on vaan kateellisia. Älä usko niitä." Sofia lohdutti.

"No...u-uskoin jo." Kuiskasin purskahtaessani vielä lohduttomampaan itkuun.

Käännyin eräästä risteyksestä vasemmalle juuri, kun selitin vielä lauseeni jatkeeksi: "Mä oon kohta sun luona."

"Täh?" Sofia ei ehtinyt muuta ihmetellä, kun sanoin jo: "Oon nyt sun pihassa."

Tulin Sofian kerrostaloasuntoon, missä menin suoraan makaamaan sohvalle viltin alle. Siskoni toi minulle kupillisen lämmintä kaakaota ja silitti päätäni ennen kuin päätti antaa minun olla hetken aikaa rauhassa.

Tomin näkökulma

Minua alkoi pelottamaan, että Tiialle oli sattunut jotain. Hän ei ollut vastannut soittoihini eikä viesteihini.
Entä jos hän olisi joutunut onnettomuuteen ja olisi ikuisesti poissa? Entä jos hänet kidnapattiin ja nyt häntä kidutettaisiin? Entä jos joku murhasi hänet?

Säikähdin, kun puheluun - jota soitin jo miljoonannetta kertaa - vastattiin.

"Tiia, Tiia? Missä sä oot?" Hätäilin, mutta puhelimessa olikin täysin eri henkilö, joka sanoi: "Ei, mä oon Sofia."

"Missä sun sisko on?" Kysyin haroen hiuksiani ja kävellen ympyrää huoneessani.

"Tiia on täällä Suomessa mun luona. Se sano, että jotku sun fanit sano sitä helvetin ämmäks ja rumaks. Sitten ne vielä kehtas väittää, ettet rakastais sitä, vaan haluisit vaan panna sitä, minkä jälkeen hylkäisit sen." Sofia selitti surullisen kuuloisena.

"Mut eihän toi oo totta." Henkäisin vielä enemmän itku kurkussa.

"Ei niin. Nyt Tiia vaan makaa sohvalla hiljaa ja itkee. Annanko puhelimen sille?" Tuo tyttö uteli, vaikka varmasti tiesi vastaukseni: "Joo."

"Tiia puhelimessa." Tyttöystäväni kuulosti siltä, että olisi itkenyt monta tuntia - niin hän varmasti olikin.

"Hei. Miks sä uskoit niitä ämmiä? Tiiäthän sä, että mä rakastan sua koko sydämestäni." Aloin näin lievästi sanottuna itkemään.

Tiia ei vastannut mitään, joten aloin anelemaan: "Etkö sä vois palata takas Lontooseen? Takas mun luokse?"

"Tom...vois olla parempi, et varaudut siihen, etten tuu enää koskaan takas." Tiia kuiskasi hengittäen jotenkin hysteerisen kuuloisesti.

"Mut-" Rojahdin sängylleni itkemään ja jotenkin kummallisesti onnistuin olemaan liiskaamatta kännykkää alleni.

"Ja vois olla parempi, et.... u-unohat m-mut. L-lopullisesti." Tiia itki hillittömästi - arvelin hänen juuri tipahtaneen lattialle, koska kuului tömähdys.

"En mä haluu!" Kuiskasin kyynelten kastellessa tyynyni.

"No, sit sä joudut ikävöimään mua koko loppu elämäs." Tiia huokaisi ja lopetti puhelun.

***

Words 879

Surullista, surullista.