Can it be possible? (fin)

19.

Tiian näkökulma

Nurkassa mököttäminen ei ehkä ollut lempiasiani, mutta juuri nyt sitä täytyi tehdä samaan aikaan, kun mieheni hyysäsi kotiimme tunkeutuneita henkilöitä. Koko ajan kuului samoja kysymyksiä: Saako olla lisää kahvia? Mites teillä meneekään? Otatteko tästä tätä Tiian leipomaa täytekakkua?
Toisaalta olin iloinen, ettei minun tarvinnut olla tuossa asemassa, mutta silti, olisi se Tom voinut käännyttää vieraat muualle ja jatkaa minun kanssa puuhastelemista - sitäpaitsi, milloinkohan hän edes korvaisi minulle sen? Siinä voi mennä pitkään, kuten aina.

"Voitaisko me millään jäädä tänne yökylään, kun hotellissa ei oikein saa rauhaa faneilta ja toimittajilta?" Robert uteli yhtäkkiä.

No ette voi! Mä en pysty paneen Tomin kanssa jos te ootte täällä!

Tom vilkaisi minua, mutta sitten hän kuitenkin sanoi: "No....eiköhän se sovi. Onhan meillä tuolla vierashuoneita vapaana."

Okei okei. Et näköjään haluu viettää  kahen keskeistä aikaa mun kanssa.

"Kiitos oikeesti tosi paljon. Mä tiesin, et sä suostuisit." Robert kiitti taputtaessaan mieheäni olkapäälle.

"Nooo, mitäs pienistä.", hän hymähti.

Vieraamme lähtivät yöpuulle sillä välin, kun minä jäin puhisemaan yksikseni - tai no, en ollut yksin, koska Tom tuli luokseni.

"Oliks sun pakko antaa niitten jäädä. Tai siis onhan ne kyllä ihania ihmisiä, mut nää päivät oli meiän rentoutumista varten ja nyt sekin on sitte pilalla." Mutisin vihaisena.

"Mä annoin niitten jäädä, koska kyl mäkin nyt tiiän miltä tuntuu, jos haluu olla rauhassa, mut kaiken maailman tyypit tulee pyytään kuvia ja haastatteluja." Tom huokaisi painaessaan leukansa päälaelleni.

"Mua ei vois vähempää kiinnostaa toisten rauhan saaminen, ku haluisin sitä itelleni!" Huusin vahingossa ihan täysiä - toivottavasti kukaan ei kuullut paitsi tietysti edessäni oleva henkilö.

"Kulta, oo hiljempaa.", tuo pyysi, mutta siihen jatkoin huutamista: "Sä et ala mua määräämään! Mä huudan tasan niin kauan ku haluun!"

Tässä näette, taas yksi uusi riita.

Tom peitti suuni kädellään - toisella kädellä hän puristi rannettani - ja miltei huusi päin naamaani: "Ei, kun nyt sä oot hiljaa!"

Repäisin hänen kätensä irti ja huohotin - piti saada happea - hiukan pelokkaana: "Sähän lupasit, ettet enää koskaan satuta mua."

Tom perääntyi ja kuiskasi: "E-ei mun ollu tarkotus. En tiiä mikä muhun meni. Anteeks, kulta."

"No....etköhän sä saa anteeks." Mutisin hiljaa - annoin anteeksi, koska todella rakastan miestäni.

"Kiitos." Tom kiitti kyynel silmäkulmassaan ja halasi minua lämpimästi.

Halaus tuntui juuri nyt ihanimmalta asialta, mikä voi ollakaan, mutta silti minusta tuntui, että suudelma olisi ollut vielä ihanempi.

"Mitäs jos hoidettais pois alta se, mitä alunperin oltiin tekemässä? Ei meiän huoneesta äänet kuulu vierashuoneisiin." Tom totesi kuljettaessaan kätensä reidelleni.

"Hyvä on, muru." Hymyilin lempeästi.

Aamulla...

Makasin hyvällä tuulella Tomin vieressä ja sivelin hänen paljasta rintakehää.

"Sepäs oli virkistävää." Huokaisin nauttiessani siitä, kun tunsin käden kulkeutuvan peiton alla kyljelleni - voi ei, tietysti kutittamaan minua.

"Se jälkimmäinen juttu vai?" Tom vitsaili tarkoittaen nukkumista.

"No ei, vaan se ensimmäinen." Hymähdin kääntyessäni suutelemaan hänen kaulaa - no voi sun kahdennen kerran, kun tein siihen vahingossa myös fritsun.

Tom veti minut kiinni itseensä ja kuiskasi flirttailevasti korvaani: "Jäätäiskö vaan tänne täks päiväks?"

"Mmh, houkutteleva ajatus, mut ei voida." Hymisin silmät kiinni nauttiessani hänen käsistä, jotka sivelivät hitaasti kehoani - ylhäältä, koska eivät ylttäneet alas.

"No, eiköhän meille sit joskus jää taas aikaa tälle, vai mitä, muru?" Tom varmisti ja suukotti poskeani.

"Tietysti jää - heti, kun vaan ollaan jossain kahestaan." Vastasin kammetessani itseni ylös vuoteesta.

Puettuamme vaatteet, tulimme keittiöön, jossa Robert oli yllätyksemme tehnyt aamiaisen valmiiksi. Pöytäkin oli katettu kauniisti. Huomasin myös, että kaikkialla oli siivottu - tai siis ainakin niissä huoneissa jotka näin tullessamme tänne.

Katsoin kysyvästi Robertia, joka vastasi: "Tää on vähintä, mitä voidaan tehä teille, ku annoitte meiän jäädä."

Susan tuli ulkoa kastelukannun kanssa, jonka selitti sillä, että oli kastelemassa kasvejamme.

Tom hymyili minulle jokseenkin tietäväisesti - en kuitenkaan uskonut, että hän olisi tiennyt tästä.

"Käykääs nyt syömään aamiaista. Tässä on tosi montaa eri lajia, joten löytyy varmasti mieleistä." Robert hössötti ohjatessaan meidät istumaan pöydän ääressä oleville tuoleille.

"Ei teiän ois oikeesti tarvinnu." Yritin, mutta muut vain jatkoivat hyysäämistämme.

"Eihän tää oo niin paha, vai?" Tom kuiskasi korvaani. Vastasin hänelle hymyillen: "Ei ookkaan."

***

Words 645

Seuraava luku onkin sitten viimeinen.