Menneisyyden Varjo

Luku 8 - Milloin tämä loppuu?

Viheltelin rauhallisesti kävellessäni pitkin koulun käytävää. Juoksutin sormeani pitkin tiiliseinän uurteita. Minulla oli vapaa tunti, koska Robinilla ja Liamilla oli kotitaloutta. En uskaltanut mennä laittamaan ruokaa muulle väelle itsestäni puhumattakaan.

Ivera oli kertonut Robinille ja Liamille nirhaavansa heidät, mikäli he jättäisivät minut yksin, mutta pojat eivät voineet mitään sille, että olin luvannut tappaa heidät, jos he seuraisivat minua. Halusin hetken rauhaa.

En vaivautunut pysähtymään, kun Ask'at tuli kävelemään taakseni.

"Keitä te oikeastaan olette?" kysyin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän kiinnostuneelta.

"Kyllä sä tiedät - tai ainakin sun pitäisi tietää", Ask'at vastasi.

"En viitsisi kulkea täällä sanomassa jokaista siltä vaikuttavaa murhaajaksi", tuhahdin ja väistin, kun Ask'at oli puukottamassa minua selkään - kirjaimellisesti. Tämä kompuroi vain askeleen verran ennen kuin pääsi kävelemään vierelleni laittaen veitsen vyölleen olkiaan kohauttaen.

"Muistutan, että olen parempi kuin monet aikuiset ja haistan ja kuulen kaiken, joten älä yritä yllättää mua", puhuin tyynenä. Käänsin katseeni Ask'atiin. "Mistä lähin te olette olleet täällä?"

Ask'at näytti harkitsevan hetken, mitä hän sai sanoa. "Naimeen taposta saakka." Kohotin kulmiani. He siis olivat odottaneet suunnilleen puolitoista kuukautta Verwasissa ennen kuin olivat näyttäytyneet. Meghan ja muiden aikuisten tiesin vasta saapuneen.

"Aarian käski tulla kertomaan, että sun seuraava keikkasi on murhata sellainen tumma mies", tyttö ojensi minulle pienen valokuvan. Pakotin itseni olemaan reagoimatta nähdessäni kuvan Benitistä.

"Kai tajuatte, että mä tottelen vain pitääkseni laumani hengissä? Tuo on osa laumaani!" Sähähdin raivoissani ja tyrkkäsin valokuvan takaisin Ask'atille. Tämä kohautti olkiaan välinpitämättömänä.

"Päätä itse - yksi vai kaikki?"

Katsoin Ask'atia suoraan silmiin yrittäen keksiä edes jonkin uhkauksen, mutta lopulta kiepsahdin kannoillani ympäri ja harpoin käytävän läpi, portaat alas ja ulos koulusta. En tiennyt, mitä voisin tehdä. Nyt ymmärsin, mitä he aikoivat. He halusivat laittaa minut tappamaan koko laumani yksitellen.

Mitä voisin tehdä? He tappaisivat kaikki. He tappaisivat Benitin, sitten Kaartin johtajat samalla tappaen armishguja ja lopulta he tappaisivat Cerrenin, Pykin, Liamin, Robinin ja Iveran. Iveran hengen he veisivät viimeisenä, juuri ennen minun kuolemaani.

Minun piti tehdä jotain asialle. Minulla oli aina ratkaisu kaikkeen ja niin piti olla nytkin. Minun täytyi keksiä ratkaisu tähän kaikkeen.

-

Jossain vaiheessa kuljin kuin transsissa kaupungin läpi. Väkeä vilisi ohitseni, mutten saanut selkoa mistään. Jalkani kuljettivat minut katuja pitkin valtavan rakennuksen luo asti. Astuin sen sisään jonkun tervehdittyä minua - en tiennyt lainkaan, tunsinko hänet, ja kuka hän oli.

En tiennyt lainkaan, mitä tapahtui. Minä hiivin käytävien poikki tietämättä, keitä ohitseni käveli ja keitä tönäisin päästäkseni heidän ohitseen. Olin henkisesti enemmän kultakissa, kuin haltija. Kissapetoni kuljetti minut sairastuvalle, jossa sujahdin yhden verhon taakse. Tila oli muuten tyhjillään, paitsi että Benit puuhasteli jotain työtason luona.

Heilauttelin häntääni valmistautuen hyökkäykseen. Benit oli täydellisen tiedoton vaanijasta, joka aikoi ottaa häneltä hengen sitä vastaan, että kaikki muut selviytyisivät. Vaanija en ollut minä, en olisi tehnyt sitä mistään hinnasta. Vaanija oli kultakissani, jota en hallinnut.

Lähestyin Benitiä hitaasti, päästämättä ääntäkään ja yritin päästä mahdollisimman lähelle. Laskin tarkkaan, kuinka pitkälle pitäisi hypätä saadakseni annettua tappoiskun helposti.

Sitten minä loikkasin. Kaadoin Benitin ja painoin häntä samalla lattiaan, kun nostin veitsen ylös. Kuulin lasin särkyvän Benitin tiputettua lääkepulloja ja Benit itse kirosi kovaäänisesti kysyen, mikä minua vaivasi. Mies katsoi minua hämmennyksen ja kauhun vallassa ja yritti puskea minut päältään, mutta olin liian voimakas jopa hänelle. Tuijotin häntä suoraan silmiin kultakissan tappajansilmillä. Havaitsin, että Benitin päälle tipahteli veripisaroita nenästäni. Silloin en heti tajunnut, ettei nenäni koskaan vuotanut verta itsekseen.

Yhtäkkiä havahduin. Katseeni muuttui säikähtäneeksi katsoessani Benitiä, jota olin raapaissut kaulalle. Taistelin vastaan halua tappaa. Puristin veistä kädessäni niin lujaa, että jopa sen kahvan reunat painoivat kämmeneni verille. Lopulta heitin veitsen lattialle ja peruutin päätäni pidellen. Jokin käski minun tappaa Benitin. Jokin, jota en tunnistanut. Se ei ollutkaan kultakissa, vaan jokin ulkopuolinen, joka vaikutti minuun - ja joka oli saanut minusta otteen.

Ravistelin päätäni ja yritin saada ajatukseni takaisin itselleni. Kuulin itseni huutavan ja tiesin itkeväni. Se sattui. Tuntui kuin pääni olisi räjähtänyt. Se joku, joka yritti ottaa minut hallintaansa, ei aikonut irrottaa saamaansa otetta.

Tunsin kynsieni uppoavan korvieni alle.

"Lopeta..." anelin heikolla äänellä. "Häivy!" ulvaisin ja vedin kynteni alas, aina solisluilleni saakka. Veri purskahti haavoista ja sotki hetkessä paitani.

Haukoin henkeä tuijottaen lattiaa silmät ammollaan. Halusin sanoa jotain, mutten saanut sanaakaan suustani. Olin viiltänyt kurkkuni auki. Se sattui, sattui aivan kamalasti, muttei yhtään niin paljon kuin moni muu saamistani vammoista ja etenkään kuin se äsken tuntemani kipu päässäni. En minä ollut enää yrittänyt tappaa itseäni. Olin vain tehnyt mitä tahansa saadakseni sen loppumaan.

"Mitä helvettiä täällä tapahtuu?" kuului Iveran kauhistunut parahdus.

"Ei aavistustakaan, mutta hän hyökkäsi kimppuuni ja teki tuon itselleen", Benit kuului sanovan ja kuulosti etsivän jotain samalla.

"Hyökkäsi kimppuusi?" Ivera toisti ymmällään. Ehkä sen olisi voinut uskoa vanhalta minulta, mutta nykyinen minä ei olisi ikimaailmassa hyökännyt Benitin tai kenenkään muunkaan kimppuun, joka oli ollut mukava minulle.

"Hän yritti tappaa minut", Benit selvensi. Nostin hitaasti katseeni häneen. Veri valui pitkin suupieltäni, kun yritin sanoa jotain, jota en ollut edes muodostanut päähäni. "Ja nyt hän kuolee, ellen pääse hoitamaan häntä", Benit lisäsi katsahtaen minuun merkitsevästi.

"Kuolenko? Mahtavaa", kähähdin oikeasti tarkoittamatta sitä ja rojahdin lattialle selälleni lyöden matkalla pääni lähimmän sängyn reunaan niin lujaa, että menetin tajuni.