Menneisyyden Varjo

Luku 56 - Viimeinen mahdollisuus

Istuin puun oksalla Ivera vierelläni. Cerren, joka oli tähän mennessä parantunut täysin väijytyksestä, johon salamurhaajat olivat meidät ajaneet, jutteli Unamejn, Kenon, Haienin ja Nierryn kanssa. Unamejn Fjollka-hevonen, joka oli tähän mennessä kulkenut erään Nublerin matkassa hieman sivussa joukosta ja liittynyt nyt taas joukkon, oli nyt Wylanin ystävänä luolien täyteisen kallionsyvennyksen luona.

Mikäli matkaisimme koko huomisen päivän, saapuisimme illalla temppelille - tai niin karttaa lukenut Ivera oli väittänyt. Ei siis ollut enää pitkä aika ennen kuin koittaisi kaiken ratkaiseva taistelu, jota yritin olla parhaani mukaan ajattelematta, koska ajatus siitä, että saattaisin oikeasti viimein kuolla sai henkeni miltei salpautumaan.

"Mitä jos me vain jäädään tähän?" Ivera ehdotti vaimealla äänellä katsellen puiden latvojen yli kaukaisuuteen. "Ei tulla koskaan alas ja vain istutaan tässä ikuisesti", hän mumisi. Katsoin häntä lämpimästi ja painoin pääni häntä vasten. En sanonut mitään, koska en keksinyt yhtäkään sellaista vastausta, joka ei pilaisi pitkästä aikaa kepeää tunnelmaa. Minä ja Ivera olimme riidelleet paljon koko matkan ajan Verwasista saakka, mutta nyt asiat alkoivat hieman rauhoittua, koska meille ei jäänyt enää tilaa riitelylle kaiken muun ohella. Me halusimme myös viettää mahdollisesti viimeiset hetkemme yhdessä, sovussa.

Se haave hävisi nopeasti, kun tarkat korvani tavoittivat jotain puun juurelta.

"Ei me haluta enää valehdella", Hjuu sanoi epävarmalla äänellä. Nostin aluksi vain pääni pystyyn ja kuuntelin alhaalta kuuluvaa keskustelua kummaksuen ja päättäen, etten tekisi äkkipikaisia johtopäätöksiä ainakaan näin pian yhden lauseen kuultuani.

"Mejka, ajatteletko säkin niin?" Ornakin aavistuksen hyökkäävä ääni kysyi kylmänrauhallisena.

Kaksosista rohkeampi Mejka vastasi heti: "Joo. Njoki on kuitenkin sukua. Me ollaan kuultu, kuinka kiva hän oli meitä kohtaan pienenä ja meidän äidithän oli todella läheisiä", hän selitti, jolloin lihakseni jännittyivät ymmärtäessäni, mitä hän oikein puhui. Olivatko kaikki vedättäneet minua koko ajan? Mutta kuinka? Aivan kaikki, mitä he olivat kertoneet minulle Garesjekissä, kävi loppujen lopuksi järkeen muistojeni kanssa.

Iverakin oli kuullut, mistä niin sanotut sisarukseni puhuivat. Kielsin itseäni vielä menemästä alas, sillä silloin he eivät enää puhuisi.

"Jos Njoki palaa kotiin, mekin voidaan taas sanoa olevamme Haflaneita. Arvostettuja, arvokkaita ja rikkaita", Ornak puhui, jolloin Hjuu ja Mejka päästivät epäuskoiset ja kyseenalaistavat naurahdukset.

"Ei me lähdetty mukaan pelkästään suvun vuoksi, pelkästään siksi, että meillä olisi taas merkitystä. Me lähdettiin kostaaksemme Onan ja Sanekin kohtalon ja auttaaksemme Njokia", nyt Mejkakin kuulosti hieman uhkaavalta. Minun olisi varmasti pitänyt tuntea helpotusta hänen sanoistaan, koska kaksoset eivät olleet olleet mukana itsekkyyttään, kuten Ornak antoi ymmärtää tehneensä. Silti tunsin itseni petetyksi. Eikä pieni totuuden jyvä kaikessa siinä, mitä kuulin, ollut ollenkaan helpottavaa. He olivat valehdelleet. Eivät he olleet sisaruksiani. Eivätkä he olleet täällä mistään muusta syystä kuin yrittämässä saada minut takaisin Haflanien maille.

"Parik, mikset sä sano mitään?" Hjuu kuulosti ikäänkuin epätoivoiselta. Oli hetken hiljaista, kunnes Parik puhui kylmällä äänellä:

"Kun äiti kuoli, Ryuk otti meidät hoiviinsa vain pysyäkseen mukana Haflanien suvussa. Hän kasvatti meidät kuten kasvatti ja hylätessään meidät Sanekin ja Onan kuoleman jälkeen, ei meille jäänyt muuta, kuin se vaihtoehto, jossa me paettiin salamurhaajilta. Aina meidän ainoa pelastus on ollut saada Njoki takaisin. Sillä ei ole väliä, että mä pidin häntä pikkusiskonani, kun olivathan äiti ja täti niin läheisiä, mutta serkku mikä serkku. Vaikka Njoki ei tiedä, Haflanin kartanossa se tiedetään. Ennen pitkää me siis menetetään hänen luottamuksensa. Mutta nyt jatketaan samaa rataa, oli mikä oli." Silloin minulle riitti. Ivera ei ehtinyt kuin vain avata suunsa kun jo käytännössä hyppäsin alas puusta pehmentäen laskua oksien kautta, kunnes laskeuduin hämmästyttävän hiljaa puun alimmalle oksalle katsellen raivon kylmentämin kasvoin vastakkain olevia kaksikoita.