Menneisyyden Varjo

Luku 26 - Olen tehnyt kaikkeni vuoksesi

Heräsin siihen, että aurinko oli osittain noussut ja öisen sateen kastelemat puut tiputtivat vettä maahan. Avasin laiskasti silmääni ja katsoin ulos onkalosta. Sade tosiaan oli lakannut. Nousin seisomaan ja tassuttelin sateen piiskaamaan metsään. Ilmassa haisi kosteudelta. En oikeastaan haistanut mitään muuta, joten toisten löytäminen saattoi olla vaikeaa.

Katsoin lapani yli Iveraa, joka oli juuri noussut jaloilleen ja katsoi minun tapaani metsää. Hetken kuluttua hän heitti minulle vaatemytyn, jossa oli omat vaatteeni. Ne olivat hieman kuivuneet, mutta olivat silti inhottavan märät.

"Pue päällesi. Mä haluan puhua jollekulle joka ehkä jopa vastaa, vaikkakin kivet taitavat puhua sua enemmän", hän sanoi pilke silmissään. Pyöräytin silmiäni ja päätin tassutella sivumpaan ennen kuin pakotin itseni muuttamaan muotoa ja puin ärsyttävän ja kylmän märät vaatteet päälleni.

Istuin hetken aikaa märässä maassa puettuani. En halunnut mennä Iveran luo myöntämään, että en tiennyt lainkaan, minne mennä. Ilmassa ei leijaillut häivähdystäkään kenenkään joukkomme jäsenen hajusta. Oli sittenkin ollut huono idea jättäytyä jälkeen heistä. Olin luullut saavani heidät nopeasti kiinni sen jälkeen, kun olin saanut nähdä, missä maatila oli ollut - ja saanut hieman omaa aikaa istuen vaarallisesti myrskyn keskellä puun latvassa. Kaiken lisäksi Ivera oli typeryyksissään lähtenyt etsimään minua ja uskoin meidän kummankin olevan yhtä hukassa.

Viimein astelin Iveran luokse. Kiinnitin vasta nyt huomiota siihen, ettei hänellä ollut keihästään mukana - puhumattakaan siitä, ettei minulla ollut heittoveitsiäni. Hymyilin ikävästi. "Eikö niin, ettei meillä kummallakaan ole aseita, jos joku hyökkää kimppuun?" Ivera vilkaisi minua katsottuaan metsään. Hän virnisti hieman ja otti takkinsa sisästä pistoolin.

"Riippuu miten sen ottaa. Mun piti jättää keihääni Liamille, koska se oli eilen tiellä", hän vastasi pehmeästi ja asteli ohitseni tönäisten minua kevyesti. "Eikä siitä keihäästä ole ollut paljon hyötyä taisteluissa - paitsi sua vastaan", hän sanoi kehräävällä äänellä. Pyöräytin silmiäni ja lähdin hänen peräänsä läpimärässä, liukkaassa metsässä.

Kävelimme tovin hiljaisuudessa, ennen kuin minä päätin aloittaa raastavan hiljaisuuden keskellä keskustelun. "Joten, miksi sä lähdit etsimään mua?"

Ivera vilkaisi minua. "Mä en halunnut jättää sua yksin tänne. Mä pelkäsin, että ne löytäisivät sut, tai että sä luulisit meidän hylänneen sut."

"Miksi sä sitten hylkäsit mut Verwasissa?" kysyin kylmällä, säälimättömällä äänellä. Ivera oli pitkään hiljaa, kunnes hän pysähtyi kuin seinään, eikä kääntynyt katsomaan minua kohti.

"Mä olen tehnyt kaiken sun vuoksesi. Mä olen antanut kaikkeni sun takiasi siitä asti kun me tavattiin. Jopa siitä huolimatta, että sä olet vaikeuttanut auttamistasi kaikin mahdollisin keinoin. Sä olet vain aiheuttanut lisää ongelmia, joista mä olen auttanut sut pois. Sitten, kun sä todella haluat tuntea olosi pahaksi ja olet juuri kiittänyt mua kaikesta miltei tappamalla itsesi ja yrittämällä tappaa ystäväni, se oli liikaa", hänen äänensä oli juuri ja juuri kuultavissa ja se värisi, kun hän teki kaikkensa pitääkseen sen vakaana. En osannut vastata siihen mitään, koska se oli totta. Olin kasvanut sellaisten keskellä, jotka eivät yrittäneet saada minua tuntemaan itseäni minkään arvoiseksi. En ollut tottunut hyvyyteen tai kiittämään. Kiittäminen oli aina tuntunut minusta tekopyhältä. Se, että tunnen itseni kiitolliseksi, on arvokkaampaa kuin sen ääneen sanominen. Mutta en yleensä tunne oloani kiitolliseksi. Olen tottunut toimimaan itse ja Schan opetti aina, että apu on sama kuin olisin heikko. Ivera ja kaikki muutkin olivat oikeassa siitä, että halusin tuntea oloni huonoksi, koska se oli rangaistukseni kaikesta tekemästäni. En kuitenkaan osannut satuttaa itseäni satuttamatta toisia, koska ainoastaan henkinen kipu voi satuttaa minua.

Vedin syvään henkeä ja menin Iveran luo. Nojauduin vasten hänen olkapäätään antaen kyynelten valua silmistäni. "Anteeksi. Ja kiitos", kuiskasin. Se, että itkin vasten Iveran olkapäätä, merkitsi paljon enemmän, kuin luulisi, ja hän tiesi sen. Se tarkoitti, etten enää pakenisi. En enää. Ja tästä lähin ottaisin apua vastaan.

Ivera veti kätensä takaa ympärilleni ja kiepautti minut eteensä halaukseen. "Mä en valita siksi, että mä en jaksaisi auttaa sua, vaan koska mä en jaksa sitä, että et oikeasti edes yritä. Sä et yritä päästä elämään vapaana. Sä ajattelet, että sun pitäisi luopua menneisyydestäsi, mutta sun pitää vain oppia elämään sen kanssa ilman, että se enää rajoittaa tulevaisuutta. Älä ikinä kiellä tekojasi, todista vain, ettet enää jatka niitä. Sä et ole menneisyytesi vanki", hän puhui hiljaa. Tiesin, ettei hän odottanut vastauksia. Ei hän halunnut minulta vastauksia, hän vain halusi kertoa, miten asiat olivat.

Vedin henkeen Iveran ihanaa keväisen metsän tuoksua ja suljin silmäni. Kaikki oli yhtäkkiä paljon paremmin. Aina se oli ollut niin Iveran kanssa. Hän oli kuin pala sieluani. Pala, josta en ollut päästämässä irti - en vaikka haluaisin. Hän aina tiesi mitä sanoa. Minä todella olin vapaa, ainakin melkein.

Nostin hymyilevän katseeni Iveraan, jonka katse nauliintui heti silmiini, joiden tiesin palautuneen lähes täysin sinisiksi. Hän hymyili iloisesti, me molemmat hymyilimme, vaikka kyyneleet kimalsivatkin poskillamme ja silmissämme.

"Pitäisi jatkaa", sanoin lopulta ja olin lähtemässä Iveran halauksesta, mutta hän tiukensi otettaan muuttaen hymynsä virneeksi.

"Enpä tiedä. Mä voisin pitää sut vielä siinä", hän kehräsi. Pyöräytin silmiäni ja äkillisellä liikkeellä minun onnistui irrottautua Iveran otteesta. Astelin kohti suuntaa, johon olimme hetki sitten kävelleet. Vilkaisin olkani yli omahyväinen kiilto silmissäni.

"Tuletko?"