Menneisyyden Varjo

Luku 13 - Hopeiset silmät

Loikatessani Krakia kohti, hän väisti viimehetkellä ja nopeammin kuin ehdin ymmärtää, hän otti minut kylkeään vasten niskalenkkiin ja väänsi kaulaani.

"Ai tappaisit meidät kaikki? Pah - et sä mua saisi hengiltä", hän kuiskasi korvaani ja teki jotain, joka sai minut romahtamaan velttona lattialle hänen irrotettuaan otteensa. Yritin päästä pystyyn, mutta jalkani eivät totelleet. Mulkoilin Krakia raivoissani, kunnes raivo muuttui lieväksi pakokauhuksi.

"Unohdinko muuten mainita, että mulla on kultakissa hukassa?" kysyin samalla, kun nousin seisomaan. Krak astui puolikkaan askeleen kauemmas tuijottaen minua kuin demonia. Virnistin tyytyväisenä. "Eläinmuotooni tuo ei taida tehota", kehräsin hehkuvin kultakissan silmin yrittäen pitää viekkaan katseeni, vaikka päätäni jyskyttikin kamalasti, pelkäsin menettäväni otteeni ja kuulin sen äänen jälleen päässäni. Ai, päästätkö minut päähäsi nyt vapaaehtoisesti? No sepäs on mukavaa.

Pyrin pitämään äänen päässäni sen verran vaimeana, että pystyin hallita itseäni, mutta kun päänsärky paheni ja sen ote kiristyi entisestään, se alkoi olla todella haastavaa. Hengitin syvään, suljin silmäni ja keskityin. Se olen vain minä päässäni. Vain minä voin hallita itseäni.

Kun suoristauduin ja kohotin leukaani omahyväisenä, tunsin, kuinka luuni vääntelehtivät muodonmuutoksen kahden muodon välillä. Se oli oudointa, mitä olin ikinä tuntenut. Tavallaan halusin käskeä heitä lähtemään, mutta olin silti vain hiljaa.

"Krak, tässä on nyt jotain outoa. Nel-" Tilly piti pienen tauon harkitessaan sanavalintaansa, "hänessä on jotain outoa." Krak vilkaisi Tillyä kyseenalaistaen.

"Hänessä on todellakin ollut aina jotain outoa - murhaaja kuusivuotiaasta asti!" hän huomautti, mutta Tilly pudisti päätään.

"Ei, hänessä on muuttunut jotain. Tuo ei näytä hänel..." Tillyn ääni vaipui olemattomiin hänen katsoessaan silmiäni. "Krak, nyt mennään kauemmas. Hänen silmiensä ei kuulu olla noin hopeiset", hän sanoi hieman värisevällä äänellä. Olin yhä vihainen ja päässäni tuntuva paine tuntui rusentavalta, mutta syöksyin silti mökissä olevan peilin luo. Hätkähdin nähdessäni silmäni. Hopeinen kehä tummansinisellä taustalla oli laajennut niin paljon, että sinistä näkyi enää vain ihan vähän.

Tämähän on hauskaa. Yrität vastustaa, muttet silti yritä. Haluat tappaa heidät, muttet silti halua. Ääni päässäni nauroi. Puristin hopeiset silmäni umpeen irvistäen.

"Häivy päästäni", murisin.

"Mitä?" Krak ihmetteli.

He luulevat sinua hulluksi. Tai ehkä oletkin sitä - sitten he eivät ole väärässä. Kannattaa silti olla puhumatta minulle. Päästäisit minut vain päähäsi, niin katsotaan, mitä tapahtuu... Ääni puhui. Tein parhaani keskittyäkseni itseeni ja sulkeakseni äänen päästäni. Se vain pahensi päänsärkyä. Avatessani taas silmäni, näin kuinka sininen ja hopeinen väri kävivät kamppailua toistensa kanssa.

Huomasin Krakin kävelevän taakseni ja hän laski kätensä olalleni. "Olen nähnyt tuollaista ennenkin. Joku megha on päässyt pääsi sisään ja yrittää hallita sua. Sun täytyy keksiä joku ankkuri, joka vetää sut silloin todellisuuteen tai jonain päivänä sä et enää pysty vastustaa sitä", hän kertoi myötätuntoisella äänellä. Katsoin häneen peilin kautta.

"Miten mä löydän ankkurin?" kysyin heikolla äänellä. Krak pudisti päätään.

"En tiedä. Se täytyy olla jotain todella tärkeää sulle. Olento, esine, muisto tai vaikka jotkin sanat, ei sillä ole paljon väliä, kunhan se vain on jotain, joka sitoo sut itseesi. Sen ankkurin pitäisi auttaa myös silloin, jos olet menettämässä eläinmuotosi hallinnan", Krak kertoi. Räpäytin nyt hieman sinertävämpiä silmiäni vastaukseksi.