Menneisyyden Varjo

Luku 27 - Viesti

Kun meidän oli pakko pitää tauko ja Ivera lähti etsimään ruokaa, satuin huomaamaan vanhan tutun katselemassa minua läheisen puun oksalta. Vihreäsilmäinen musta kissa tarkkaili minua isot silmät entistäkin suurempina ja tajuttuaan, että olin huomannut sen, se naukaisi pehmeästi ja laskeutui ketterästi alas puusta. Katselin vaitonaisena, kuinka pikkukissa tassutteli luokseni sievin, arvokkain askelin ja tuli puskemaan jalkaani istuessani maasta pilkottavalla kivellä, joka oli ihmeen kuiva. En keksinyt, mistä se kissa tuli. Se oli kulkenut todella pitkän matkan lähes yhtä nopeasti kuin me. Se ei haissut millään tavalla tutulta, mutta silti se tuli luokseni kuin tuntien minut, jopa silloin, kun olin tavannut sen ensimmäistä kertaa.

"Hei", huokaisin ja kurottauduin silittämään kissaa. Se kiipesi kehräten syliini ja käpertyi siihen kaikessa rauhassa. Naurahdin ihmeissäni. "Jos sä alat roikkua perässäni useammin, en voi kutsua sua pelkäksi kissaksi", totesin katsellessani sitä. "Krak olisi hauska. Korppi-Krak pitäisi varmaan siitä", naurahdin, jolloin kissa nosti päätään päästäen ikään kuin yllättyneen maukaisun. "Joo, ehkä ei", totesin silittäen yhä kissaa. "Miten olisi Varjo? Tiedetään, se olisi aika tylsä, mutta sä olet kuin varjo, kun sä seuraat mua." Kissa maukaisi myöntävästi ja puski minua.

"Selvä, Varjo", hymähdin ja kellahdin kyljelleni kivelle laskien kissan viereeni. "Sä olet aika kiva kaveri. Koirat vaativat rapsutuksia ja vahtivat mua, mutta sä vain olet siinä..." sanoin hiljaa Varjolle.

Se ei ollut kauaa kanssani, sillä kun kaukaa kuului askeleen rasahduksia, se nousi ja loikki nopeasti pois. Huokaisin raskaasti katsoessani, kuinka Varjo loikki saniaispensaikon läpi kadoten näkyvistä ja nopeasti myös sen askelten ääni hiljeni. Nousin seisomaan ja katsoin ympärilleni paikantaakseni kävelijän, jonka uskoin olevan Ivera. Kun kuitenkin kulkija oli jo ehtinyt aika lähelle enkä vieläkään ollut tunnistanut hänen hajuaan, päätin kiivetä läheiseen puuhun odottamaan ja tarkkailemaan. En ollut ottamassa turhia riskejä siitä, että törmäisin salamurhaajiin, enkä myöskään halunnut puhua jollekin satunnaiselle matkaajalle.

Jäin kyyryyn puun oksalle tarkkailemaan niin, että minua ei näkisi ellei kulkija sattumalta katsoisi ylös juuri oikeassa kohdassa, eikä minua ehkä huomaisi silloinkaan, ellei tietäisi tarkalleen mitä etsi ja mistä etsi.

Tunsin kynsieni pureutuvan kaarnaan, kun näin oksien välistä kivääri kädessä kulkevan miehen. Olin aivan liikkumatta, sillä tajusin, kenestä oli kyse. Hän oli yksi niistä, jota olivat viimeksi Garesjekissä siepanneet Iveran ja vieneet prinsessa Alyalle tämän perheen palatsiin, Parelltariin. Vaikka Alya olikin tavallaan puolellamme, minun ja hänen välit eivät olleet kovin lämpimät, en ottanut riskiä hänelle töitä tehneiden palkkionmetsästäjien tapaamisesta. He eivät olleet Alyan joukossa aina, vaan olivat myös tehneet työtä Schanille. Silloin he eivät kuitenkaan olleet olleet kovin tosissaan, joten ilmeisesti he olivat enimmäkseen Alyan puolella, vaikkeivat tehneet tälle aina työtä. En kuitenkaan aikonut kysyä, kenelle he tällä hetkellä työskentelivät. Minulla oli tarpeeksi vihollisia, että mieluusti en tapaisi ketään.

Vilkaisin taivasta, joka oli todella tumma odottaessaan uutta myrskyä. Ukkonen jyrähti jossain kaukana. Jos myrsky tulisi lähemmäs ja tuo palkkionmetsästäjä ajatteli pyöriä lähistöllä pidempään, minulle jäisi kaksi vaihtoehtoa: saada sähköisku tai lähteä juoksemaan.

Kun lintu laskeutui aivan alapuolellani olevalle oksalle, mies ampui sitä kohti. Jostain syystä en ollut odottanut sitä, joten vedin kynteni sisään menetettyäni otteen kultakissasta. Ennen kuin tajusinkaan, keikahdin alas oksalta ja vain hetkeä myöhemmin tömähdin kasvoilleni maahan. Minun ei tarvinnut nostaakaan päätäni tietääkseni, että nenästäni alkoi valua verta. Nostin katseeni vasta sitten, kun pahimman kivun värähdykset olivat ohi. Jalkani oli jälleen kerran kipeytynyt. Palkkionmetsästäjä katsoi minua täysin tyynenä eikä onneksi tullut ottamaan minua kiinni.

"Arvasinhan oikein, että olit siellä", hän totesi yhä pelkästään katsoen minua, tosin hänen aseensa oli valmiina, vaikkei siltä näyttänyt. "Ei ollut kyllä tarkoitus tiputtaa, vain saada alas." Mulkaisin häntä irvistäen ilkeästi.

"Olisit sitten pyytänyt", murahdin uskaltamatta vielä nousta, sillä en ollut varma, oliko jotain mennyt rikki tiputuksesta, sillä matkaa oli useamman metrin verran ja en todellakaan ollut ehtinyt ottaa vastaan millään muulla kuin kasvoillani. Vertakin tuli nenästäni runsaasti.

"Olen kuullut tavoistasi toimia. En ottanut riskiä siitä, että lähtisit", mies totesi.

"Eli oliko sulla asiaakin vai huvikseenko halusit mut alas tuolta?" Kysyin tylysti.

"Prinsessa Alya haluaa tavata sinut. Hän lähetti minut etsimään sinua ja toimittamaan tiedon. Valitettavasti hän ei käskenyt tuoda sinua paikalle, vaan odottaa sinun ilmaantuvan Parelltariin kahden viikon sisällä." Rypistin hieman kulmiani. Mitä asiaa Alyalla mahtoi olla? Oliko hän sittenkin aikeissa teloituttaa minut saatuaan tietää minun olevan Jumalan Kynsi? Saattaisin oikeasti käydä Parelltarissa, mutta toistaiseksi aioin vain ratkaista sen hetkisen ongelmani.

"Säkö siis vain käsket mua käymään siellä ja jatkat matkaasi?" Päätin tuhahtaa.

"Se jatkaa matkaansa ja me mennään käymään Alyan puheilla", palkkionmetsästäjä kääntyi kuullessaan Iveran äänen takaansa. En ollut itsekään huomannut hänen tuloaan. Nousin hieman pystympään, mutten vieläkään uskaltanut nousta jaloilleni osittain myös siksi, että minua pyörrytti hieman pudotuksen jälkeen.

"Terve", huikkasin Iveralle, joka katsoi järkähtämättä rotevaa, todella pitkää miestä, joka seisoi minun ja hänen välissä.

"Mä hoidan Nelian. Sä voit jatkaa matkaasi nyt kun olet toimittanut viestin", hän sanoi tiukasti. Mies naurahti hieman kuin ihmetellen, että kuusitoistavuotias antoi hänelle juuri käskyn, mutta sitten hän todella hyvästeli meidät ja jatkoi matkaansa. Ilmeisesti hän oli ollut metsästämässä samalla, kun suoritti tehtäväänsä minun suhteeni.

Ivera tuli kiireesti luokseni ja vilkaisi nopeasti minun olevan kunnossa päältäpäin. "Mä näin, kuinka sä tipuit", hän henkäisi ja auttoi minut varovasti istumaan.

"Se oli pieni harhautuminen", huokaisin pyyhkien kankein liikkein verta kasvoistani. Nenäverenvuoto oli tyrehtymässä, mutta nyt verta oli kaikkialla nenäni alla. Käänsin katseeni Iveraan. "Mä siis tipun puusta ja sä vain käyt mukavalla metsäretkellä", huomautin kuivasti.

"Ei mullakaan helppoa ollut!" Ivera puolustautui. "Mä vaanin peuraa ja päädyinkin juttelemaan metsästäjälle. Se kyseli niin paljon, miksi mä olen täällä, että päätin antaa peuran sille ja häipyä." Pyöräytin silmiäni ja kampesin itseni jaloilleni. En ehtinyt kysyä Iveralta, mihin suuntaan meidän pitäisi mennä, kun katseeni kiinnittyi mustaan lintuun, joka tarkkaili meitä erään kaatuneen puun päältä.

Osoitin lintua. "Tuo on Krak, eikö?" Ivera kääntyi ympäri ja äännähti yllättyneesti. Krak-korppi liikautti nokkaansa sivulle ja hyppäsi lentoon. Lähdimme seuraamaan häntä.