Our first (and last) summer

0.5

~Vie täältä pois pyysit silmin vakavin~
~Lintu- Anna Eriksson~

ヘ⁠（⁠。⁠□⁠°⁠）⁠ヘ

Viidennen kerran tapasimme sun talon edessä. Edellisestä näkemisestä oli päivä. En pystynyt olemaan erossa susta sen enempää ja ilmeisesti et säkään musta. Kiedoit mut tiukkaan halaukseen, samalla kysyen mitä haluaisin tehdä tänään. Kerroin kuinka mulle ei ollut mitään väliä mitä tekisimme.

Päädyimme siihen että raahasit mut teille sisälle. Moikkasin tutusti sun tätiä ja äitiä, kunnes karkasimme ylös. Sun huoneeseen loisti ihanasti aurinko ja sun oma valtakuntas näytti kuin suoraan Pinterestistä otetulta. Istuunnuimme lattialle. Tiesimme molemmat että meidän pitäisi keskustella eilisestä, mutta kumpikaan ei saanut suutaan auki siihen aiheeseen. Kerroin sulle hiljaa mumisten kuinka en enää jaksanut. En kestänyt kuunnella joka yö vanhempieni riitelyä tietäen siskoni kärsivän myös toisessa huoneessa. En jaksanut enää sitä tyhjää oloa sisälläni tai sitä kuinka välillä veljeni kävi ahdistavaksi.

Kuuntelit hiljaa, enkä osannut sanoa ilmeestäsi olinko puhunut liikaa. Taputit syliäsi ja levitit kädet kutsuvasti auki. Et sanonut yhtään mitään vielä, mikä hirvitti mua hieman. Kuitenkin ryömin kiusallisesti sun syliin. Hoit mulle kuinka kaikki olisi hyvin täällä ja olisin aina tervetullut sun luokse, ihan sama mitä mieltä muu sun perhees olisi.

"Mä en tiedä mitä mä haluan meidän suhteelta, mutta tykkään susta enemmän kuin kavereina", kuiskasit todella lähellä mun korvaa. Tunsin sun hengityksen mun kaulalla. Nielaisin todella kuuluvasti, miettien tarkkaan seuraavia sanojani. "Mäkin tykkään susta samallalailla takaisin. Voidaanko me olla toistemme rakastajia ja rakastettuja? Niinkuin Valoa valoa valoa- kirjassa?" Puhuin rauhallisesti. Pidit musta jälleen vyötäröltä kiinni ja nyökkäsit, kertoen sen sopivan hyvin, sillä me molemmat tiedettiin ettei tää tulisi kestämään kesää kauemmin. Tai ainakin mä tiesin.

Siinä me sitten istuttiin sylikkäin sun lattialla. Kerroin sulle kuinka mua ahdisti asiat aina välillä. Jokin asia laukaisi hirveän ahdistuksen, joka parhaimmillaan joskus oli kestänyt päivää vaille kaksi kuukautta. Kerroin sulle sen jälkeen kuinka en enää jaksanut. En jaksanut olla se kiltti tyttö. En edes tiennyt miksikä identifion itseni. En jaksanut enää koulua, mikä onneksi loppui. En jaksanut sitä kasaantuvaa ahdistusta ja tunteita. Lyhennetysti en vain jaksanut enää elää. Se tunne oli tullut takaisin jostain.

Et sanonut mitään. Rutistit mua vain entistä kovemmin ja kuiskailit mun korvaan lohduttavia sanoja. Kerroit kuinka tiesit että et voisi poistaa mun ongelmia tai ottaa niitä multa, mutta haluaisit silti. Sanoit kuinka me ei oltu ikuisia, vaikka haluisitkin uskoa niin, joten ainut mitä voisit tehdä oli elää ne hetket mun kanssa jotka sulle oltiin suotu. Huomasin viittauksia Valoa valoa valoa kirjaan, mutta en kommentoinut siitä mitään. Ne olivat ihania sanoja silti.

Et olisi ansainnut kuulla sitä että haluaisin kuolla, mutta sanoja ei voinut enää peruuttaa. Nyt jouduit elämään sen kanssa ja mä kaduin sitä. Vaihdoin aihetta kuitenkin Ikean hai pehmoleluihin, sillä se oli tarpeeksi keveä aihe mistä puhua. Kuuntelit hiljaa mitä mulla oli sanottavana, samalla silitellen mun selkää. Pahoittelin kuinka höpötin aiheesta mikä oli taatusti tylsä, mutta hyssyttelit mut nopeasti ja kerroit että halusit kuulla kaiken mistä puhuin.

Suukotit mun poskia, otsaa ja nenä päätä. Punastuin varmaan läpikotaisin, mutta tein saman sulle. Hymyiltiin ekstra tyhmästi toisillemme. Kuulimme kuinka sun veljes selosti alakerrassa jostain lätkäpelistä. Huomasit kuinka mun fiilis oli säikähtäneempi, joten silitit rauhallisesti mun selkää. Painoit varovasti mun pään sun olkapäätä vasten ja siinä me sitten hengiteltiin.

Sait mut tuntemaan niin että tässä maailmassa kaikki ollut pahaa ja kuinka en haluaisikaan lähteä täältä pois.