Susta tuli yhdessä kesässä mulle tosi tärkeä.
Anteeksi että tässä kävi lopulta näin.
//Jos tykkäsit Valoa valoa valoa kirjasta- tai elokuvasta niin voit ehkä tykätä tästäkin :)
Deze afbeelding leeft onze inhoudsrichtlijnen niet na. Verwijder de afbeelding of upload een andere om verder te gaan met publiceren.
~Ollu ikävä äijää~ ~Äijä- Kuumaa~
ヘ
（。□°）ヘ
Kahdeksantena kertana ja varmaan viimeisenä kertana, tapasimme mun hautakivellä. Sulla oli mukanas sun äiti, joka näytti siltä että ei ollut nukkunut ikuisuuksiin. No.. kuukausi oli kääntymässä pian syyskuuhun ja olin ollut tässä istumassa elokuun puolivälistä alkaen. Olin odottanut sua tässä, sitten voisin lähteä muualle. Et ollut mun hautajaisissa, mikä oli ihan ymmärrettävää.
Sä puolestaan olit väsyneen että surullisen näköinen. Toivottavasti olit ollut viisas ja hait apua. Sun hiukset eivät olleet enää ne hopeiset pitkät hiukset mitkä muistin. Ne olivat nyt tumman ruskeat ja lyhyellä polkalla. Päälläs sulla oli suorat puvunhousut ja musta pitkä trenssitakki. Alla takin oli jostain syystä mun vanha collegepaita. Siskoni varmaan oli antanut sulle mun tavaroita.
Voisitko ottaa mun hautakiven mukaasi? Jotta voisin kulkea sun mukana loppu ajan? Istuin rennosti kiveni päällä. Olin jostain syystä haudattu hautausmaalle, vaikka en ikinä ollut kuulunut mihinkään kirkkoon. Siskoni oli maksanut tätini ja setäni kanssa puoliksi muistomerkin musta. Varmaan annoin traumat siskolleni, mistä tunsin pahaa, sillä hän oli myös se kuka mut oli löytänyt. Hän oli lopulta kuitenkin vasta lopettanut seiskaluokan. Tunsin pahaa siskoani ja sua kohtaan, mutta se oli peruttamatonta jo. En voinut tulla enää takaisin.
Sun äitis puhui mulle rauhallisella sävyllä jotain, mutta sivuutin ne. Katsoin vain sua, jota olin rakastanut viimeisiin hengen vetoihin asti. Nojasit äitiisi, joka varovasti laski sut maahan polvilles. Hän taputti sua olkapäille ja kertoi tapaavansa sut takaisin autolla. Me kuulemma tarvitsisimme kaksinkeskeistä aikaa. Miten sun äitis tiesi että olin tässä?
Et saanut sanaakaan suustasi, mikä oli ihan ymmärrettävää. Sun rakastaja ja rakastettu oli nyt enää vain muistoissa ja kultaisella kirjoitettu nimi hautakivessä. Hyppäsin kevyesti kiveltä alas, istuuntuen sitten sun vierelles. Yritin kuivata sun kyyneleitä ja poskille vierivää räkää, mutta en pystynyt. Yllättäen. Se satutti ja paljon nähdä sut tälläisena. Kaduin päätöstäni vielä enemmän, mutta siinä tilanteessa olin uskonut että mun kohtalo oli kuolla nuorena.
Pyyhit lopulta itse kyyneleesi Rax:in paperiin. Nauru pääsi mun suusta kun tajusin. Se oli se sama paperi silloin kesältä, mihin olit pyyhkinyt myös mun kyyneleet. Se oli lopulta ällöä ajatella, mutta se ei ollut nyt niin tärkeää. Olisin halunnut kietoa mun kädet sun ympärilles ja kuiskutella sun korvaan ne kaikki lohduttavat sanat, mitä olit mullekkin hokenut useamman kerran. Olisin halunnut vetästä sut mun syliin, istua siinä sydämet vastakkain ja vain kuunnella toistemme sykettä, mutta en pystynyt.
Kiedoin käteni sun ympärille, vaikka tiesin ettet tuntisi tai näkisi niitä. "Mä oon pahoillani. Oon ekstra pahoillani. Ei olis pitänyt satuttaa sua. Mä oon ihan helvetin itsekäs. Mä oon pahoillani. Anteeksi", kuiskin sun korvaan, vaikka tiesin ettet kuulisi niitä mitenkään.
Läpsäsit itseäsi pari kertaa poskille, yrittääkseen kerätä itsesi. Olisin halunnut tarttua käsistäsi kiinni ja pysäyttää sut. Vetää vielä viimeiseen varovaiseen suudelmaan, sitten päästäen susta irti. Paransit hieman asentoasi ja yskäisit pari kertaa, jotta saisit äänesi toimimaan. "Mä oon pahoillani, rakas? Olit mulle ihan hirveen tärkeä ja.. ja älä syytä ittees tästä mun olosta. Se on ihan ohimenevää kuitenkin, toivottavasti", naurahdit raskaasti loppuun. Pyyhit kyyneleitä jälleen silmistäsi. Kirosit hiljaa kuinka niitä jostain kohosi aina vain enemmän. Sitten jatkoit.
"Mä ja sun siskos ja mun perhe kaipaa sua edelleen. No okei ehkä mun veli ei, mutta se ei vaan kehtaa myöntää sitä. Sori en oo hyvä tälläsissä tilanteissa.. en tiiä mitä sanoo sulle. Tuntuu oudolta kun et oo enää nukkumassa mun vieressä tai pahoittelemassa sun käytöstä meiän viesteissä. Tuntuu tyhjältä, mutta äiti sanoo että se lähtee kyllä ajan kanssa. Mä kaipaan sua tosi paljon ja toivottavasti tiiät että rakastan sua tosi paljon, vaikka se onkin tosi vahva sana", puhuit pitäen välillä hengähdys taukoja. En kestänyt ajatella mistä susta tuntui, kun en jättänyt mitään viestiä tai kirjettä kenellekkään. En halunnut tietää miltä susta tuntui kun sait itkuisen puhelun mun siskolta.
Siinä me sitten oltiin. Tai perjaatteessa vain sä. Mä olin enää vain haamu, joka oltiin sidottu hautakiveensä kiinni niin kauaksi kunnes jokin päättäisi mun kohtalosta.
"Kaikki on hyvin. Kaikki tulee menemään ihan loistavasti. Sä tuut pääsee vielä juristiksi ja saat koiran ja asunnon Tampereelta. Mikään ei ole hätänä. Kaikki on hyvin. Mä oon tässä", kuiskailin sulle, vaikka tietenkään et sä sitä kuullut. Yritin puristaa sut samanlaiseen halaukseen mitä olit tehnyt mulle silloin joskus, mutta mun kädet vain meni sun lävitse. Meinasin alkaa itkeä itsekin. En kuitenkaan rääkynyt, sillä yritin pysyä vahvana sun takia. Pari suolaista pisaraa vierähti kuitenkin poskille.
"Anteeksi että tässä kävi näin. Ansaitsit ja ansaitset jonkun muun kuin mut"
