Our first (and last) summer

0.9

//tää on samalla tyylillä loppu mutta vähän eri kun en osannu päättää et kummin teen sen lopun xD also oon ihan varma et olin julkassu tän joskus mut en selkeestikkää

~Please don't take my sunshine away~

Kahdeksantena kertana ja varmaan viimeisenä tapasimme mun haudalla. Olit tullut mun siskon kanssa paikalle. Olinkin odottanut että milloin tulisit käymään. En päässyt itse sun luokse vierailemaan, sillä mut oltiin sidottu kiinni tähän hautakiveen.

Sä olit kerinnyt muuttua melkein kuukaudessa erilaisen näköiseksi. Sulla ei ollut enää pitkiä hopeisia hiuksia, vaan lyhyet ruskeat hiukset. Näytit siltä ettet ollut nukkunut hetkeen, taikka käynyt suihkussa. Sulla oli yllä mustat puvunhousut, musta trenssitakki ja vaalean vihreä collegepaita, joka oli muuten mun vanha. Mun sisko oli varmaan antanut sulle mun tavaroita.

"Se on täällä", mun sisko sanoi sulle. Näin kuinka sun katsees kierteli hautakivessäni ja siskossani. Kysyit häneltä mistä tiesi mun olevan täällä ja siskoni vain vastasi sulle näkevänsä kuolleita olkiaan kohauttaen. Kysyit heti sen perään miltä näytin. Siskoni vaipui hiljaisuuteen, hän ei varmaan halunnut kertoa.

Istuin maassa iloisen oloisena. Katsoin hämmentyneenä sua, kun tartuit mun siskon olkapäistä kiinni ja pyysit itku kurkussa kertomaan miltä näytin. Mä vain piirtelin ilmaan erilaisia kuvioita. Olin nykyään vain suuri ääni takaraivossa, en ollut enää suuressa vallassa omasta haamullisesta kehostani. Meille ei koulussa opetettu, että kun kuolee ja jää haamuksi, edes hetkeksi maan päälle, niin se keho ja mieli palaa siihen aikaan missä oli viimeisen kerran kunnolla onnellinen.

Tässä oli syy miksi siskoni ei halunnut kertoa sulle miltä näytin. Olin päiväkotilainen. Sellainen palosammuttimen kokoinen, ilman mitään tyylitajua. Kuulin kuinka siskoni istuuntui maahan sun kanssa. Hän alkoi selittää koko tilannetta ja hiljalleen alkoi lipua aiheeseen miltä näytin.

Mä puolestani nousin ylös, eikä mun mieli edelleenkään ymmärtänyt miksi meidän nimi oli kultakirjaimin koristeltu hautakiveen, meidän isoäidin viereen. Mun mieli ei myöskään ymmärtänyt miksi moni oli käynyt itkemässä meidän luona.

Hieman huterilla askeleilla tulin sun luokse. Olin ollut pienenä ekstra huono kävelemään ja olin kaatuillut usein. Veljeni oli ollut sen takia ihan mestari putsaamaan haavani. Siskoni kertoi sulle kuinka seisoin sun luonas nyt. Avasit vielä viimeisiä kertoja kätes halaukseen kutsuen, joten tömmelsin sun luokse. Sä et tuntenut tai nähnyt mitään, mutta tiesit että olin siinä.

Katsoin ihan hämmästyneenä sun silmistä pursuavia kyyneleitä. "Se on palosammuttimesta vähän pidempi. Sillä on hiukset saparolla ja otsatukalla. Systerin vaatetus on sellanen ekstra tyylitajuton, mutta siihen aikaan oli ihan tarpeeks hyvä, ettei sitä koulussa kiusattu", kuulin kuinka mun sisko puhui. Sun ikkunoista sieluun tippui entistä enemmän suolaisia pisaroita, jotka menivät mun lävitse sun syliin.

Pienempi minä yritti pistää mun pienet kädet sun poskille, mutta ne meni vain lävitse, etkä tuntenut niitä. Yritin pyyhkiä sun kyyneleitä, mutta mitään ei tarttunut mukaan. Siskoni kertoi sulle hyvin rehellisesti mitä olin tekemässä, mikä sai sut itkemään entistä enemmän. Mun päiväkoti versio ei ymmärtänyt edelleenkään mitään. "Miksi itkee?" Mun suustani pääsi ulos. Yritin silti sinnikkäästi pyyhkiä sun kyyneleitä. Kiedoin sun kaulan ympärille mun lyhyet kädet, vaikka en ymmärtänytkään maailmasta mitään, eikä nuorempi minä varmastikkaan tuntenut sua.

Mun sisko taputti sua olalle pari kertaa, sanoen kuinka lähtisi kiertämään hautausmaata. Me kuulemme tarviaisimme kahden keskeistä aikaa, vaikka et nähnytkään mua. Mä olin kerinnyt katua päätöksiäni tässä kokonaisen elokuun odottaessa sua, mutta enää ei voinut tapahtumia perua. Etkä pystynyt herättämään mua minkään kirjan avulla henkiin.

"Mä oon pahoillani, rakas? Mä oon pahoillani etten voinut auttaa sua kunnolla ja että en viettänyt sun kanssa aikaa. Tiesin että mulle oltiin luotu vain ne hetket jotka kanssas koin, mutta haluisin olla niin itsekäs ja pitää sut mun vierellä ikuisesti. Mä rakastan sua todella paljon, muistathan sen?", puhuit ja vuodatit sydämesi sanat ilmaan. Mun keho, eikä mieli ymmärtänyt sun sanoja, mutta mä itseni takaraivossa meinasin alkaa itkemään.

Olisin halunnut halata sua kunnolla ja kertoa ne kaikki lohduttavat sanat sulle mitä olit kuiskaillut mullekkin. Olisin halunnut painautua sua vasten, niin että oltaisiin molemmat kuultu meidän sydänten sykkeet. Mutta en pystynyt enää. En ollut elossa ja vastuussa mun kehosta. Olin vain se vahva ääni takaraivossa ja pysyvä nimi hautakivessä.

Pyyhit sun kyynelees takkisi hihaan, samalla kun peruutin pois sun sylistä. Jäin katsomaan ohi lentäviä perhosia ja syyskuun illan aurinkoa suu auki hämmästellen. Oli rauhallinen hetki. Sain hetkellisen vallan mitä saisin sanoa suustani, joten mietin tarkkaan sanojani. Et tietenkään niitä kuulisi, mutta ehkä ne kantautuisi mun siskon korviin, joka kertoisi ne sulle. Piti miettiä nopeasti, sillä en ollut se joka oli vallassa tässä kehossa.

"Anteeksi että tässä kävi näin. Mäkin rakastan sua ihan äärettömän paljon", kuiskasin, kunnes palasin jälleen vain pääni sisäiseksi ääneksi.