What Is Life Really Like? 💫🕊️

015. Paloautoja Ja Uhreja

   Julkaistu-7.4.2019
         

             ~Hoseokin nk~

Ensimmäinen tunti oli matematiikkaa. Istuin Jiminin vieressä, joka oli ehkä maailman rasittavin asia ikinä. Jimin jauhoi koko ajan siitä miten tuon pitöis saada olla Jungkookin kanssa. Ketään muu paitsi minä ei tiennyt poikien jutusta. Uskoin etteivät nuo haluaisi vielä kertoa muille.

Ruokailussa istuimme normaalisti omassa poruukassamme ison pyöreän pöydän äärellä. Ruuan syöminen oli vähän jäänyt kun juttelimme kaikesta mielenkiintoisesta.

Myös Taehyung istui minun ja Jungkookin kanssa. Jungkook istui tiukasti vanhemmassa kiinni. Ajattelin kaksikolla olevan jotain vakavaakin kyseessä.

"Haluaisitteko mennä tänään jonnekkin koulun jälkeen?" ehdotin hymyillen normaalia aurinkoista hymyäni.

Jungkook katsoi Taehen kysyvä ilme kasvoillaan. Toinen pojista nyökkäsi ja niin se sitten päätettiin. Ehdotin että menisimme puistoon. Voisimme ostaa mukaan karkki ja limsaa.

Ruokailun ja ajatukset Keskeytti kuitenkin rehtorin, Mr. Kim Namjoonin kuulutus.

"muistakaa hyvät oppilaat valmistautua ensi viikon bileisiin, jotka koulu järjestää!"

Ei sen erikoisempi kuulutus, mietin.

                 ~kertojan nk~

Muutama minuutti kuulutuksen jälkeen, koulun täytti korvat särkevä loputon piippaus. Ruokala täyttyi pelokkaasta puheensorinasta. Myös kaverikolmikko mietti kuumeisesti mistä oli kyse. Tyhmiä kun olivat.

Uusi kuulutus. Kuulutuksen ääni ei meinannut kuulua piippquksen keskeltä. Opettajia juoksi kaikkialta ruokalaan ja nosteli oppilaita penkeiltään ylös. Osa vastusteli ja halusi syödä ruokansa rauhassa loppuun.

Kaikki oppilaat ulos. Välittömästi. Luokista ei haeta mitään tavaroita. Puhelimet pidetään poissa käsistä, eikä kenellekään saa soittaa. Puhelinlinjat täytyy olla vapaana soittoani varten. *kuulutus kertoi*

Yht'äkkiä oppilaat tajusivat tilanteen. Tuolit lentelivät sinne tänne kun tytöt ja pojat nousivat ripeästi ylös ja lähtivät oman luokkansa valvojan kanssa ulos rakennuksesta. Oppilaat kokoontuivat koulun pihan isolle kentälle opettajiensa johdossa. Viimeisenä isosta koulurakennuksesta ulos juoksi rehtori.

Ei kulunut aikaakaan kun pihan täytti muutama paloauto, yksi ambulanssi ja niiden pillien vihellys. Opettajien ja rehtorin oppilaiden rauhoitus yritykset eivät oikein tepsinneet. Melkeinpä koko koulu huusi hysteerisenä ettei näin voisi tapahtua. Siinä kaikkien päivän suunnitelmat.

Palomiehet ryntäsivät vesiletkuineen jo kovin palavaan rakennukseen.

Palo saatiin jotenkin rauhoittumaan, mutta liekit roihusivat yhä korkealle taivaalle. Musta savu täytti ilman. Varmasti lähialueen asukit olivat hädissään jo miettimässä että mitäs täällä tapahtuu.

                  ~jungkook nk~

Siinä me sitten katsoimme kun koulu edessämme paloi liekit suurina taivaaseen kadoten. Potkin hiekkaa tuijottaen maata. Minnes sitä tästä mentäisiin? Mikäs se uusi koulu olisi?

Seisoimme kentällä jonossa. Minä ensimmäisenä opettajan takana, Taehyung takanani ja Hoseok tuon takana. Muut siellä perässä.

Tuhahdin vain, kun rehtori selitteli jotain aivan turhaa siitä, että kyllä tämä tästä. Pyh, kuka siihen uskoisi?!

Siirsin katseeni pian koulun oville, jotka aukesivat irroten samalla paikoiltaan. Ovista ulos hätäisesti juoksi yksi monista palomiehistä pitkä poika sylissään. Ilmeisesti tajuton. Yritin savun seasta hahmottaa kuka poika oli. Lähemmäs tulevan palomiehen sylissä olevasta pojasta aloin saada jo pientä hahmotusta.
Paareille kun tuo nostettiin, näin tasan tarkkaan kuka tuo mysteeripoika oli. JEON JUNG-Hyun. Veljeni.

Ei! Ei näin saa käydä. Entä jos hän kuolee!

Puskin itseni opettajan ohi. Nainen yritti estää minua etenemästä mutta sain lisävoimia puskea tuon otteista irti. Rynnin ambulanssin ja paarien luo. Nojauduin paareja vasten ja ratkesin lohduttomaan itkuun.

Minulta kyseltiin monia kertoja kuka olin, ja mitä tekemistä minulla oli pojan kanssa. En osaksi edes kuullut kysymyksiä, saatikka sitten pystynyt vastaamaan niihin. Olin aivan shokissa.

Mitä jos veljeni kuolee? Mitä mä sitten teen! En mä voi elää ilman sitä!

Huusin mielessäni jatkuvaa kirosanojen vanaa. Mistä edes keksin niin paljon kirosanoja!?

Viimein sain kuuloni ja puhekyvyn takaisin. Kuulin kerrankin hoitajan kysymyksen.

"Kuka olet? Miksi ryntäät Jeon Jung-Hyunin luo noin! Tajuatko nuorimies mikä riski siinä voi olla jos retuutat loukkaantunutta noin!" nainen huusi.

"O-olen Jeon jungkook." sain juuri ja juuri sanottua.

"Mitä sun päässäs Jungkook liikkuu!" Taehyung huusi luokkamme jonosta.

"Mä en voi elää ilman sitä!!!!" huusin raivon, pelon ja shokin omaisena.

"Mitä? Miksi et?" se samainen nainen kysyi tuijottaen minua silmät lautasten kokoisina.

"Se on saatana mun veli! Perkele te ette voi viedä sitä multa!" huusin jatkuvaa putkea silmät vihaa ja pelkoa roihuten.