What Is Life Really Like? 💫🕊️

73...

--------------------------------
Pov' Kim Taehyung
--------------------------------

Oli kulunut viikko.
Muutama viikko. Olin päässyt kunnolla takaisin jaloilleni normaaliin elämään. Sillä hetkellä olinkin kävelemässä Yoongin ja Jiminin talolle. Olin luvannut auttaa heitä muutamassa asiassa.

Matkan varrella pysähdyin eräälle pikku kaupalle tien varressa. Sen piha näytti aavemaiselta. Ketään ei näkynyt missään, kauppa näytti lahonneelta puuhökkeliltä ja  parkkipaikalla lenteli roskia hennon tuulen mukana. Missään ei ollut juurikaan mitään. Kaikkialla pelkää tyhjää. Ilma oli viileä, jonka takia käteni tärisivät. Tartuin kiinni kaupan oven kahvasta, ja vedin siitä. Ovi aukesi naristen, ja sen yläpuolella oleva ruosteinen kello kilahti oven avaamisen takia. Annoin oven valua itsekseen kiinni, astellen syvemmälle hyllyjen väleihin. Kauppa näytti sisältäkin yhtä autiolta kuin ulkoapäin.

Suuntasin kylmäkaapeille, ja tutkin siellä oleilevia limsoja. Vihdoin kun löysin etsimäni, avasin oven ja nappasin nopeasti limsan sieltä, laittaen oven sen jälkeen vielä kiinni.

Ostin vielä Yoongille ja Jiminille tarkoitetut suklaapatukat, vaikka tiesin ettei Yoongi siitä niin välittänytkään. Olihan se kuitenkin kohteliasta viedä jotain.

Ympärilleni katsoen siirryin karkkiosastolta kassalle. Laskin ostokseni mustalle hihnalle, ottaen niiden seuraksi vielä yhden vihreä-harmaan muovipussin. Maksoin ostokset, kun ne olivat päätyneet piikkauksen kautta hihnan päätyyn odottamaan pakkausta. Laitoin ostokseni varoen muovipussin pohjalle, ja kiitin myyjää lopuksi. En saanut tuolta mitään vastausta. En edes hyvän päivänjatkon toivotusta. Olin kyllä jo tottunut tämän aution oloisen kaupan töykemään toimintaan ja palveluun. En loukkaantunut siitä enää samalla tavalla kuin alkuaikoina.

Vedin ohuen takkini hupun päähän tuntiessani muutaman kylmän, ison vesipisaran tippuvan taivaalta päähäni. Värähdin hieman ja tungin myös toisen käteni takin taskuun. Toisessa kädessä kannoin muovipussia, joka sisälsi muutaman tavaran.

Pysähdyin suojatien toiseen päähän kävelytien reunalle. Painoin tolpassa olevaa nappia, nostaen katseeni sitten liikennevaloihin. Vihdoin kun se vaihtui vihreäksi, lähdin ylittämään autotietä. Pääsin keskelle suojatietä, kun jokin töytäisi minua sivuun. Makasin suojatien sivussa puristaen silmiäni kiinni. Sen hetkinen kipu oli sietämätön. Yritin avata silmäni ja hetkeksi aikaa jopa onnistuin siinä. Näin suojatien lähettyvillä pysähtyneenä olevan auton, ja sieltä tulevan ulos jonkun henkilön. Laskin pääni takaisin maahan luovuttaen nousemis yritykseni kanssa.

"Kaikki hyvin? En huomannut sinua", Tutun kuuloinen ääni sanoi kyykistyen samalla vierelleni. En tiedä mistä tunsin tuon äänen, mutta jostain sen tiesin. Jostain tunsin tuon ihmisen.

"Mmh...", mutisin vain jotain. En pystynyt kunnolla puhumaan sen valtavan kivun yli. Puristin vain silmiäni kiinni, ja purin samalla hampaillani huultani. Yritin vain olla ajattelematta vihlovaa tunnetta kaikkialla ympäri kehoani.

Avasin hetken päästä silmäni uudelleen. Yritin parhaani pitää niitä auki nähdäkseni sen henkilön, joka luokseni oli tullut. Sitten tunnistin ne kasvot. Heti ne nähtyäni ja tunnistettuani, menin pieneen paniikkiin. Olinhan jo sellaisella valmiiksi törmäyksen takia.

"En nähnyt sinua siinä suojatiellä. Ei ollut tarkoitus törmätä näin", Rocky:ksi tunnistamani henkilö huokaisi hiljaa. En voinut uskoa sen olevan oikeasti tuo. Kaikki Rockyn sanat kuulostivat niin epätodellisilta. Hän sanoikin ne sellaisella äänensävyllä, etteivät ne voineet olla totta.

En sanonut vieläkään mitään. En pystynyt, mutten myöskään halunnut.

"Mä soitan apua sulle", hän vielä totesi ja kaivoi sitten esiin puhelimensa.

Hyväksyin asian. Enhän minä tässä muutakaan voinut. Makasin keskellä suojatietä, estäen melkein koko liikenteen. Tai ainakin laittaen sen täysin sekaisin. Huokaisin raskaasti. Kuuntelin vain kuinka Rocky soitti apua, ja kertoi kaiken tapahtuneen. Syyllinen. Minua auttoi koko jutun syyllinen. Se, joka minuun autollaan törmäsi. Tahallisesti. Ehkei Rocky ollut ottanut aiemmin asiaa niin löyhästi, etten voinutkaan jatkaa juttumme, ja miten olin sen silloin ajatellut. Osittain minua ällötti olla Rockyn seurassa, mutta sentään tuo auttoi minua vaikka oli juuri tahallisesti ajanut päälleni autollaan.

"Ambulanssi on tulossa. Soitin myös Yoongille, se tulee sinne sun kanssa. Mä en voi jäädä sun seuraksi, valitan", Rocky selitti välinpitämättömän kuuloisena. Miksi tuo minusta tosiaankaan välittäisi yhtään.

Nyökkäsin vain vastaukseksi. Nyt myös Yoongi ja Jimin tietävät tapauksesta ja tilastani. Mieluummin olisin kyllä kertonut sen noille itse, mutta kyllä tämäkin tässä hetkessä kelpasi. En voinut itse tehdä mitään, joten tässä ja nyt Rocky oli minun ainut apu. Ennen kuin oikeat sairaanhoitajat tulisivat auttamaan minua.

---------------

Onneksi ei mennytkään kauaa, kunnes vilkut päällä ambulanssi kaahasi luoksemme. Sieltä tuli ulos muutama nuorehkon näköistä miestä. He tekivät aluksi jotain, ennen kuin tulivat hieman kyselemään tilanteesta ja kaikesta muusta. Sitten minut kuljetettiin paarien kanssa auton taka-osaan. Makoilin vain kapeassa sängyssä auton kyydissä. Tuijotin suoraan ambulanssin kattoa, ja mietin mielessäni, miksi näin piti käydä juuri nyt. Ja mitä Yoongi Tai Jimin tästä oikein miettii.

En tiedä mitä, mutta jotain minulle tehtiin sen ajomatkan aikana.
Heti perille päästyä minut kuljetettiin autosta sisälle sairaalaan. Käytäviä pitkin kulkiessa kohti huonetta, tuijotin ylhäällä vilisevää valkoista kattoa. Suljin hetkeksi silmäni tarkoituksena vain lepuuttaa silmiäni. Kuitenkin vastoin tahtoani, nukahdin ennen huoneeseen pääsyä. Se saattoi vaikuttaa siltä, että menetin tajuni, vaikka tosissani vain nukahdin.

Herättyäni jonkin ajan kuluttuani, avaan silmäni ja löydän itseni valkeasta huoneesta. Kirkas valo kajastaa suoraan silmiini, jonka vuoksi painan käteni silmieni eteen peittääkseni valon.

"Taehyung", kuulin hiljaisen kuiskauksen sänkyni viereltä. Säikähdin sitä hieman, sillä en ollut odottanut kuulevani kenenkään ääntä.

Avasin uudelleen silmäni ottaen käteni pois edestä. Käännän katseeni sivulle huomaten penkillä istuvan kaksikon. Yoongin ja Jiminin. Vilautin noille pienen ja vaivalloisen hymyn. Yritin vaihtaa asentoani, mutten onnistunut. Yrityksen takia suuri vihlova kipu valtasi kehoni uudelleen. Irvistin kivusta ja huokaisin syvään.

"Kaikki on hyvin. Älä vaan yritä liikkua ni sun haavat ei repeä enempää", Yoongi hymähti hiljaa laskien kätensä käsivarrelleni.
"Sun ei tartte puhua. Sekin voi sattua. Meille kerrottiin mitä sulle on käyny, mut ketään ei tiedä ketä se sun päälle ajaja oli. Säkään et varmaan niin shokissa ja niin huomannu sitä. Mut Rocky oli sua kohtaan kyllä tosi kiltti ja mukava, kun se jäi auttamaan sua", hän vielä lisäsi.

Mietin mielessäni kuinka voisin kertoa tuolle ilman sanoja Rockyn olleen se päälleni ajanut. En keksinyt mitään, joten päätin jättää sen kertomisen myöhemmälle. Sen pystyisi kyllä kertoa myöhemminkin.

----------

Illemmalla Yoongin ja Jiminin lähdettyä, söin hieman minulle tuotua iltapalaa, ja nukahdin. Olin liian väsynyt tekemään yhtään mitään.