Palanen taivasta ripauksella hulluutta

Neljä seinää ja sänky

Kaikki oli yhtä sotkua, jota ympäröi paksu sumu. Ahdistusta, pelkoa, katumusta, siihen päivään mahtui vaikka mitä. Kylmä vesi iholla, energinen musiikki korvissa, alkoholin pistelevä maku kielellä. Katse pyöri vuoroin maassa, vuoroin tutkivasti ympärillä. Profiili pysyi kuitenkin matalana koko pitkän iltapäivän. Juhlat etenivät ja ilta saapui, olo laski yhtä matkaa auringon mukana kohti nollarajaa. Huojuen nousin ylös, hiljaisesti pahoittelin ja poistuin paikalta.

Vaikka kesä oli jo alussa, lämpimät helteet olivat nielaisseet jo koko maan syleilyynsä. Ihmiset liikkuivat t-paidoissa ja shortseissa, osa ilman paitaakin. Mutta oma kehoni oli tottuneesti vuorattu vaatteiden alle. Kohina koveni korvissani ja päässäni huutavien äänien puheet alkoivat puuroutua yhteen. Ahdistuksen epämiellyttävä ote kehollani tiukkeni entisestään, mutten tässä kohtaa osannut enää edes tiedostaa sitä. En osannut olla oikein terävänä enää itsestäni tai ympäristöstäni. Syy ei ollut alkoholin, sen sentään tiesin. Ei monta tuntia sitten nautitut kaksi lasia enää juokse suonissani, olo oli aivan oman sisimpäni sytyttämää. Vaikken ollutkaan aivan varma liekkiin roimahtaneen kipinän alkuperästä.

Hiljaisena pidin katseeni mustien kenkieni kärjissä, kun asfaltti vaihtui heinikkoon, sitten metsäpolkuun. Tottuneet jalkani väistivät jo ulkomuistista suurimmat kivet ja puunjuuret, mikä oli oikeastaan vain hyvä, sillä mielestäni ei juuri nyt ollut keskittymään niiden varomiseen. Lopulta tuskallisen ylämäen jälkeen päädyin oikoreitiltäni takaisin harmaapäällysteiselle tielle, jota seurasin aina määränpäähäni asti.

Musta nahkasohva antoi aavistuksen periksi painoni alla, kun annoin turtuneen kehoni rojahtaa pettävien jalkojen päältä. Katseeni vaelteli päämäärättömästi ympäristössään, kunnes se lopulta laskeutui tuijottamaan sylissä lepääviä käsiäni. Valkoiset hihat olivat muuttuneet punaisiksi ja liimautuneet ikävästi ihoon, vaikken sen kirvelyä ikinä aistinutkaan aivoissani asti.

Puhetta, josta ei saa oikein selvää. Käsiä, jotka rauhoittelevasti silittävät harteitani ja lopulta vetävät minut jotain lämmintä vasten. Edes kyyneleet eivät jaksaneet valua silmistäni, niin äärimmilleen revitty ja tuhottu oloni oli.

"En ole ikinä halunnut kuolla näin paljon..."

Valkoisia käytäviä toisensa perään. Ääniä, joille en jaksanut etsiä kasvoja. Minuutteja, jopa monia tunteja kuluu, mutta oloni tuntuu seisahtuneelta. Kuin olisin jumissa jossain toisessa universumissa, jossa aikaa ei käsitteenä tunneta. Ilta taittuu yöksi, kellon viisarit juoksevat jo vauhdilla yli puolen yön, kun huoneissa ravaaminen ja käytävillä vaeltelu vihdoin loppuu. Tärisevään käteeni lasketaan jotain, joka ohjataan suuhuni ja huuhdellaan alas vedellä. Lämpimät vaatteet... kova sänky... ohut peitto... Ja ennen kuin huomaankaan, olen jo täysin tiedoton itseäni ympäröivästä maailmasta.

"Huomenta, toin sulle aamulääkkeet, nousehan ylös niin me tuodaan sulle jotain aamupalaa, haluutko leipää? mehua? jogurttia?"

Raotan heikosti silmiäni ja löydän edessäni seisovan nuoren naishenkilön. Vaaleat hiukset olivat löysällä niskalenkillä ja vaatteet vihreät. Rintataskussa taisi lukea jotain, mutten tokkuraisena saanut tanssivista kirjainten sukulaisista selvää. Yllemme laskeutuvasta hiljaisuudesta ja naisen kysyvästä katseesta päättelen pian, että hän taisi kysyä minulta jotain. Nyökäytin vain kertaalleen päätäni, jonka seurauksena nainen poistui viereltäni. Nousin puutuneiden käsieni avustuksella istumaan ja haroin sotkuisia hiuksiani. Vasta silloin eilispäivän tapahtumat alkoivat vyöryä yksitellen mieleeni ja pian tunnistinkin nykyisen sijaintipaikkani.

Olin sairaalassa.

Tarkemmin sanottuna psykiatrisella osastolla.

Pian valkoisista seinistä alkoi tulla neutraali aate mielessä. Pian sairaalasänky oli vain sänky. Tavat olivat rutiineja. Ennen pidin asiaa etuna, että sopeuduin uusiin tilanteisiin nopeasti. Lähiaikoina tosin olen alkanut ymmärtää, etten sopeudu nopeasti, vaan että en reagoi tilannemuutoksiin millään tapaa. Kai ero näiden välillä on ylöspanemisen arvoinen, mutten itse osannut harkita sitä syvemmin.

Kyyneleet valuivat poskilla, olo oli kuin joku yrittäisi kuristaa ja tukehduttaa hauraan kehoni. En saanut henkeä, päässä pyöri. Itku alkoi ensin vain pienenä nyyhkytyksenä, kunnes lopulta huutoni kaikui aina osaston käytävillä asti. Toivottavasti se nuori tyttö ei pelännyt, hän näytti niin pieneltä ja hauraalta(kuvaan saattoi toki mahdollisesti vaikuttaa merkittävä alipaino).

Päätäni särki hakattuani sitä tarpeeksi kauan valkoista betonisenää vasten. Silti en jaksanut välittää. Ainoa kipu jota kykenin silloin tuntemaan, oli kipu sisälläni. Aivan kuin kehoani olisi yritetty repiä kahtia.

Hoitaja asetti rauhoitellen kylmäpussin niskaani ja pyyhki epätoivoisesti kasvojani, vaikka uudet kyyneleet kastelivat ne yhä uudelleen. Kaikki vain jatkui ja jatkui, en edes halua tietää kuinka kauan istuin siinä huutaen ja itkien. Kun lopulta voimani pettivät ja en jaksanut enää itkeä(vaikka kaikki solut kehossani olisivat sitä huutaneet) oli kehoni jo hien peitossa ja paperia käytetty kiitettävä nippu.

Silloin ensimmäistä kertaa tunsin, ettei entisestä itsestäni ollut enää mitään jäljellä, ei edes hymyn rippeitä. En kohottanut katsettani koskaan maasta, en vieläkään tiedä miltä osaston hoitajat näyttävät, tunnistan vain muutaman äänen. Nimiä en ole edes yrittänyt painaa mieleen.

Pysyttelen aamusta iltaan pimennetyssä huoneessani, suostumatta edes hakemaan ruokaa itse. En kyennyt menemään edes vessaan, jos havaitsin käytävällä tai oleskelutilassa edes yhden muun potilaan. Sosiaalisten tilanteiden ahdistus oli muuttunut sietämättömäksi kauhuksi.

Lomakkeita, testejä, mittauksia. Rastitin sinä päivänä varmaan seitsemän erilaista mieliala- sekä ahdistuslomaketta. Niiden suuntaa antavat tulokset viittailivat vahvasti vaikeaan masennukseen, skitsofreniaan, paha-tasoiseen ahdistukseen sekä epävakaaseen persoonallisuushäiriöön. En edes tuntenut diaknooseista kaikkia, mutta hoitajan myötätuntoista äänensävyä maustanut haikeus kertoi kaiken. Silloin päätin kysyä tuolta sitä, mitä olin jo pitkään pyöritellyt mieleni silmukoissa.

"Oonko mä hullu...?"

Pitkä hiljaisuus

"Lääkäri tekee diagnoosit"

"Mutta mitä sä siitä mietit? Tai oota, mä tiiän... hiljasuus kerto mulle kaiken"

Jälleen hiljaisuus

Hätkähdin oven tumahdukseen

Nyt se oli varmaa... Olin tosiaan hullu.

Käperryin kerälle ja vedin peiton päälleni. Katseeni harhaili tyhjillä seinillä päämäärättömästi. Mieleni oli tyhjä, en osannut ajatella enää mitään.

Tulenko ikinä selviämään hengissä aikuisuuteen?