Palanen taivasta ripauksella hulluutta

Kuuntele itseäsi, älä muita

Haluan puhua aiheesta, johon meistä moni on varmasti törmännyt elämänsä aikana. Ei ehkä juuri tällaisena, mutta tämä aihe on mitä todennäköisimmin ollut osa meistä suurimman osan nuoruutta.

Mä olin se teini, jolla oli suuret unelmat ja palava intohimo niitä tavoitella ja toteuttaa.

Mä olin se teini, jonka huoneesta kuului aamusta iltaan musiikkia satunnaisen tuminan säestämänä

Mä olin se teini, joka mielellään esitteli tanssivideoitaan äidilleen ja ystävilleen

Mutta olin myös se teini, jonka videoita ei haluttu katsoa

"Ei nyt"

"Kamala biisi, laita pois"

"Nyt ei jaksa"

"Näytä myöhemmin"

"Mä en ihan oikeasti ymmärrä noista yhtään mitään, ei mulle kannata noita tuputtaa"

En saanut jakaa mielenkiintoani toisin sanoen kenenkään kanssa, vaan kaikki se pysyi suljettujen ovien takana. Omassa huoneessani

Sitten tein sen, mitä pidin pitkään suurena virheenä

Aloin jakamaan niitä videoita sometililleni

Ne kommentit välillä yhä kummittelevat takaraivossani

Kaikki ne viestit, niin anonyymit kuin nimelläkin lähetetyt

Ne terävät sanat, jotka särkivät silloisen heikon nuoren itsetunnon

"Et oo kovin hyvä tanssija"

"Sori, mut en tiiä onko susta ikinä tanssijaks"

"Lol"

"Lopeta ennen kuin nolaat ittes enempää"

Olin hyvin lähellä lopettaa harrastukseni siihen, sitä on vaikea sanottaa kuinka lähellä loppua kaikki kävi.

Mutta lopulta intohimon palo voitti

Se liekki kävi niin lähellä hiipumista, että toivo tuntui jo melkein menetetyltä

Mutta lopulta, päivä päivältä, se liekki alkoi jälleen voimistua

Kaikista niistä tuhoisista sanoista tuli mun uusi motivaation lähde edetä

Mun sisälle syttyi halu näyttää

Näyttää niin mun perheelle kuin koko maailmalle

Että musta oli siihen

Musta oli saavuttamaan mun unelma mun intohimon parissa ja menestyä

Mä alotin nollasta

Mä rämmin jokaisen suon läpi aivan yksin ja omin jaloin

Sillä eihän kukaan mun rinnalla tuolloin seissyt

Mä treenasin monta tuntia päivässä

Kaaduin, mutta nousin uudelleen

Sidoin kaatumisten aiheuttamat veriset haavat ja jatkoin eteenpäin

Pyyhin hikeä otsalta ja otin "vielä kerran" uudelleen

Kuvasin ja etsin korjattavaa

Korjasin ne

Kunnes tiesin ja muistin koreografian joka ikisen salaisen yksityiskohdan

Harjoittelin liikkeiden ilmaisemista voimankäytön säätelyllä ja toin tunnetta kasvojen ilmeillä

Treenasin kaikessa hiljaisuudessa, olinhan tuolloin nimittäin lopettanut videoiden julkaisun jo kauan sitten. Samoin en enää edes viitsinyt kertoa äidille uusista saavutuksistani kehittymisen pitkällä tiellä. Kukaan ei siis oikeastaan tiennyt, että edes jatkoin vielä yrittämistä.

Kunnes koitti päivä, jolloin astelin äitini eteen

"Äiti, mä olen lähdössä Helsinkiin kisaamaan"

Vastaanotto oli vähättelevä, mitä muuta olisi osannut olettaakkaan. Mutta en antanut sen vaikuttaa päämäärätietoisuuteeni

Olinhan menossa kisoihin pää pystyssä ja mielessä vain yksi lause

"Nyt on mun tilaisuus näyttää kaikille, että mä pystyn tähän"

Kilpailu oli kova, olihan paikalla liki kolmekymmentä tanssiryhmää ympäri Suomen. Kaikki taistelemassa parhaimman K-pop tanssiryhmän tittelistä ja huikeasta palkinnosta

Mutta niin vain lopulta löysin kuin löysin pienen itseni finaalilavalta asti

Sinä iltana itkin

Itkin paljon

Mutta se itku oli onnesta

Minä tein sen

Ja siitä asti matka on ollut lähinnä vain ylöspäin, vaikka luulin, ettei pidemmälle ollut enää pääsyä.

Sille polulle mahtui mitä suurimpia alamäkiä, mutta myös paljon hyvää. Muun muassa perustin itse tanssiryhmän, jonka leaderina otin tehtäväkseni olla heille se hahmo, jota olisin itse aikanaan tarvinnut. Se, joka auttaa heitä eteenpäin ja pysyy tukena, kun he sitä tarvitsevat. Se, joka valmistelee heitä siihen tulevaan, johon jouduin itse astelemaan tietämättömänä.

Pian kasvoni olivat sen lisäksi myös lehtiartikkelissa, sen jälkeen ääneni radiossa.

Ja ennen kaikkea, pieni minäni oli lopulta sillä samalla lavalla antamassa jälleen parastaan tiukalle kilpailulle

Ja kun palaset hiljalleen löysivät liitoksiinsa uusia, tuo esitys johti hiljalleen yhteistyöhön sellaisen tahon kanssa, joka toisi kasvoni ja ennen kaikkea taitoni nähtäville pitkin Eurooppaa.

Rakas lukija, sinä nuoruuden valo, jonka sisällä palaa intohimo

Vaikka millaiset tuulet puhaltaisivat siihen hehkuvaan liekkiin, älä anna niiden sammuttaa sitä.

Sillä vaikka koko maailma olisi sitä mieltä, että et kykene siihen, sinulla on koko elämäsi aikaa näyttää ja todistaa heille, että he olivat väärässä.

Usko itseesi, älä heidän sanoihinsa

Seuraa sitä paloa sisälläsi ja haali sitä kaikin mahdollisin keinoin

Sillä se on yksi lujimpia johtajia elämässäsi, eivät ne typerät sivulliset

Älä anna heidän satuttaa sinua, älä anna heille sitä voimaa puhaltaa liekkisi sammuksiin

Vaan käytä sitä polttoaineena kasvattaa sitä kauneutta suuremmaksi

Vaikka susta kuinka tuntuisi, ettei sulle voi käydä yhtä hyvin kuin mulle, vaikka kuinka sun sisäinen demoni painais sua alaspäin

Anna mun sanoa tämä

Toi kirjotus on pituudeltaan alle 500 sanaa, mutta noiden sanojen takana piilevä tarina on yli kuusi vuotta pitkä. Niiden vuosien varrelle on mahtunut miljoonia hetkiä, millon olen ollut luovuttamisen partaalla. Myös mä olen kaatuessa jäänyt joskus maahan makaamaan jalkapohjat verellä ja polvet mustelmilla, itkenyt ja huutanut, todennut päässäni että tämä oli tässä.

Mutta lopulta, syvien sisäänhengitysten ja itsetunnon sirpaleiden keräämisen jälkeen, mä olen noussut siitä ylös. Noussut ylös, pyyhkinyt kyyneleet pois ja laittanut musiikin takaisin soimaan.

Anna itsellesi tilaa romahtaa ja epäröidä, jopa pelätä vaikean tiesi varrella. Mutta löydä myös taito työntää se kaikki lopulta sivuun. Se on vaikeaa, mutta se on yksi niistä avaimista, mitkä helpottavat tulevaisuuden ovien aukaisemista.

Seuraa unelmiasi, ime itsellesi voimaa ihmisten yrityksistä talloa ja vähätellä niitä

Luota itseesi

Näytä maailmalle

Ja näytä ennen kaikkea itsellesi

Että sä pystyit siihen