Palanen taivasta ripauksella hulluutta

Ruusuja ja pelikortteja

Kortissa on kaksi puolta
Se on lause, joka on alkanut kaikumaan pääni perällä eri tilanteissa.

Kun ennen näki vain toisen puolen, vain yhden puolen jossain asiassa

Mutta nyt sitä osaa katsella kahdesta eri suunnasta

Ehkä ihmiset eivät ketkään ole täysin pahoja tai täysin hyviä persoonia

Ehkä asetelmissa ei olekaan tekijää ja sen uhria

Vaan kaksi tekijää, kaksi uhria

Olen itse ollut monessa ihmissuhteessa asemassa, jossa olen kokenut itseni jollain muotoa uhriksi. Itkenyt monta yötä itseni uneen ja pudonnut päätä myöten mutapohjaan. Saanut traumoja, painajaisia sekä muistoja, joiden arvo on pelkän unohtamisen veroinen.

Mutta kun nuo kyseiset ihmiset ilmaisivat kokeneensa itse olleensa uhreja ihmissuhteessamme, olen vain ajatellut heidän kääntävän kaiken minun niskoilleni

Mutta nyt ymmärrän, että ehkä välillämme silloin ollut sidos ei ole ollut yksipuolinen, vaan kaksipuolinen.

Olen antanut kyseiselle ihmiselle hyvää, mutta niissäkin ruusuissa on tainnut tajuamattani olla omat piikkinsä

Sama pätee toiseen osapuoleen

Näin olemme olleet vain kaksi korttia, joiden vuoksi vain satumme muistamaan siitä toisesta juuri sen huonomman puolen

Sillä niinhän ihmismieli nykyään toimii, muistamme hyviä hetkiä helpommin huonot. Ihmisen aivot nimittäin tuntuvat muistavan herkemmin tilanteet, jotka ovat heitä jollain tapaa sattuneet. Ehkä kyseessä on puolustusmekanismi, ehkä tiedostamaton muistimme pessimismi.

Nyt kun mietin taaksepäin ja käännän katseeni ihmisiin, joita ennen vain vihasin heidän aiheuttamansa kivun takia.... En enää näekkään synkkiä värejä, vaan näen kauniita ruusuja.

Niiden värikkäitä terälehtiä, jotka piristävät päiväämme ja tuovat kotiin ihanan tuoksun maljakossa. Mutta terälehtien lisäksi näen myös ruusujen varressa olevat piikit.

Jos ihastelemme ruusua kauempaa, näemme vain sen kauneuden.

Mutta jos päätämme poimia ruusun, ottaa sen osaksi matkaamme ja palaseksi kotiamme, sydäntämme... Silloin joudumme väkisin kohtaamaan myös piikit sormiemme iholla ja verivanat kämmenillämme.

Noissa menneisyyteeni jääneissä ihmisissä on ehkä ollut paljon piikkejä, mutta heissä kaikissa on siitä huolimatta ollut kaunis kukinto. Miksi muuten olisin heidät edes elämäni kimppuun poiminut?

Jälkeenpäin on turha katua menneitä tekojaan, sillä niitä ei tässä hetkessä voi enää perua, vaan virheensä joutuu ainoastaan hyväksymään

Mutta näin vanhasta oppineena ja asioita pohtineena, osaan jatkossa soveltaa nykyhetkeen sekä tulevaan näitä ajatuksia.

Sillä vaikka kaikki ihmiset ovatkin kauneutensa lisäksi myös pistelevän teräviä, voimme kuitenkin itse vaikuttaa pikkiemme määrään.

Tiuskinko ärtyneenä kumppanin levällään olevista kengistä, vai vedänkö syvään henkeä ja nätisti niistä huomautan?

Tulenko kiehnäämään hänen iholleen huomiota vailla, vai odotanko hänen tulevan itse sitä hakemaan luotani?

Kuormitanko ystävääni liikaa murheideni jakamisella, vai kysynkö vaihteeksi hänen kuulumisiaan?

Sanelenko toiselle, millainen hänen pitää olla sopiaksemme yhteen, vai tulenko itse varpain puoliväliin häntä vastaan?

Arkisia pieniä asioita, jotka voivat kuitenkin yhdessä jopa puolittaa varressamme olevien piikkien määrän. Minimoida kivun, jota ympärillemme väistämättä aiheutamme.