Palanen taivasta ripauksella hulluutta

Luurangot

«kaikki ne luurangot mun kaapissa... taitaa ollakkin sun omia»

Niin, niin ne taitaakin

Kaiken jälkeen tuntuu lähes mahdottomalta uskoa, että oikeasti pysyt siinä

Etkä vain lähde ja jätä mua yksin tän kuilun reunalle

Tiedän, ettei mun tasapaino pitäisi enää sen jälkeen

Vaan putoaisin syvälle tyhjyyteen

Kaikki tuntuu niin hauraalta, ihan kun joku pienikin tuulahdus vois viedä sut mukanaan

Vaikka hoet sitä mulle joka ilta

Silität mun hiuksia ja annat itkeä sua vasten

Kuuntelet sitä päätöntä litanniaa sanoja, mitä toistelen

En usko että edes ymmärrät mistä puhun

Muttei sillä ole väliä

Vaan sillä että jaksat kuunnella sitä aina uudelleen

Ja rauhoittaa mua

Vaikka se kaikki on jo mennyttä

Se on mun pelkkä menneisyys, mutta se vainoaa mua liikaa

Varjostaa mun mieltä, mun tekemisiä, mun ajatuksia

Ihan kuin vetäisin isoa kuulaa mun jalassa

Vaikka sä et oo ollut edes paikalla kun se mun nilkkaan on eksynyt

En vielä toistaiseksi oo saanut työnnettyä sitä pois meidän välistä

Mutta vielä jonain päivänä pystyn astumaan sen yli ja hyppäämään sun syliin

Siihen, mihin mä kuulunkin

Jos edes ansaitsen sitä tän kaiken jälkeen

Kaikkien pelkojen takia, joiden takia joudut hyppimään kuin miinakentällä

Kaiken sen luottamuksen puutteen takia, jonka takia joudut todistelemaan itteäs yhä uudelleen

Kaiken sen padotun vihan, surun, kivun, epätoivon, pelon, kauhun....

Rikkinäinen minä, jota oot joutunut pitelemään kasassa

Pelkään, että kaikki mun säröt on tehny sun käsiin liikaa haavoja

Ja päästät irti kun kipu käy liiaksi

Ethän tiputa mua, jooko?

Hajoaisin lopullisesti, eikä mua saisi ehjäks enää mikään

Ei mikään oo sun syytä

On epäreilua että kärsit niistä silti

Mun menneisyyden  luurangoista, joita piirrän sun oikeasti täysin tyhjään kaappiin