What if we?✅

Tosi ystävä

Kahden kahvikupillisen ja lähes kuuden tunnin jälkeen mun silmät yritti vielä taistella väsymystä vastaan. Lukuisten turhautuneiden kysymystenkään jälkeen me ei tiedetty mitä Emmille oli tapahtunut. Sentään sen verran meille oli kerrottu että missä huoneessa se oli ja että hyvää hoitoa se kuulemma sai.

Olli oli tyytynyt siihenkin vähään mitä sille oli kerrottu vaikka mä olisin lähtenyt ensimmäisenä vaatimaan lisätietoja likipitäen kiristyksenkin uhalla. Mä olin mikä olin...

"Sä voit kyllä mennä jo kotiin" se sanoi kääntyen mun suuntaan.

Ihan varmasti voisin. Ja olisin lähtenyt jo jos mulla suuri hinku olisi ollut mennä yksin himaan. Ei tässä tilanteessa. Sitä oli täysin turha kuvitellakaan. Mä en ollut jättämässä sitä yksin tänne. En ainakaan tuon suunnattoman epätietoisuuden jatkuessa.

"En mä oo menossa mihinkään" kerroin jämäkästi.

Ilot ja surut koettiin yhdessä. Niin se oli aina mennyt ja niin se tuli aina menemäänkin. Toisen viereltä ei lähdetty heikollakaan hetkellä. Ja silloin nostettiin kaveri takaisin jaloilleen kun se ei itse päässyt. Se oli enemmän kuin ystävyyttä. Se oli luottamusta. Se oli rakkautta.

"Tässä voi kestää..." se sanoi.

Ihan varmasti.. niin oli kestänyt jo tähän mennessäkin. Mutta mikä kiire tässä oli. Asiat oli helpompi käsitellä kun toinen oli vierellä. Se oltiin huomattu jo paljon aiemmin. Niin monien muidenkin vastaavanlaisten tilanteiden saattelemana. Ei menneisyyden peikoista olisi meistä yksikään selvinnyt jos vierellä ei olisi tämän kaltaista porukkaa.

"Hei.." aloitin jämäkästi.

Siirsin tuoliani lähemmäs Ollin omaa ja laskin käteni miehen olkapäälle. Joku oli joskus sanonut mulle et hädässä ystävä tunnetaan, ja se oikeastaan piti kutinsa aika hyvin.

"Aivan se ja sama meneekö tässä viis minuuttia ja viis tuntia" jatkoin selvennystä.

Se varmasti tarvitsi myös omaa rauhaa mutta näiden vuosien tuomalla kokemuksella, joiden kautta mä uskalsin sanoa tuntevani vieressä istuvan miehen lähes taskujani paremmin, uskalsin mä sanoa et sen aika ei ollut nyt.

"Mä en oo menossa minnekään" kerroin päättäväisyyttä uhkuen.

Ja Olli tiesi sen varsin hyvin itsekin et kun mä jotain päätin, mun kantaani oli aivan turha horjuttaa. Päätökset tehtiin sitä varten et niissä pysyttiin ja niiden takana seistiin vaikka olis mikä. Suomalainen sisu tai Oululainen hulluus.. ihan miten asian vain itse halusi nähdä.

"Täytyis varmaan soittaa jätkille tästä.." se sanoi hiljaa.

Ei siitä varmaan haittaakaan ollut. Ehkä se ei tällä hetkellä se pääasia ollut mutta aiheellista toki. Ei sillä et mulla olis ollut jotain ongelmia herättää sitä onnetonta ryhmärämää viikonlopun vietosta takaisin karuun todellisuuteen.. ikäviä asioitahan nämä kaikille oli..

"Mä voin ottaa telefaksin" kerroin rohkaisevasti.

Sitähän varten mä täällä olin. Henkisenä tukena ja valmiina jeesaamaan juuri tällaisissa tilanteissa. Kai mun lähtökohtaisesti oli kuitenkin helpompi asiasta kertoa vaikka Olli tietysti itse siitä enemmän tiesikin.

"Kiitos.." se sanoi nyökkäillen.

Ei siinä mitään kiiteltävää ollut. Mä tein sen minkä pystyin. Ja saisin alkaa jo seuraavaksi valmistautua siihen miten pystyisin estämään sen apinalauman tulon tänne. Tässä kohtaa niistä ei juuri hyötyä ollut. Esittäisivät vain turhan paljon kysymyksiä joihin kellään ei ollut vastauksia. 

***

Eilen ei tainnu tulla ollenkaan uutta tähän joten nyt saatte :)