What if we?✅

Porukalla

Pitkästä aikaa me oltiin jätkien kanssa porukalla liikkeellä. Ollin oli määrä tulla mukaan mutta juuri meidän lähtiessä Emmin isä oli soittanut sille. Mä yritin sanoa et kyllä mä olisin odottamaan jäänyt mutta se miltei hätisti mut ulos ovesta. Kaikki muut meistä sitten olikin paikalla.

Niko oli ehdottanut et mentäis jonnekin kahville mut Joonas oli saanut tänään riesakseen extra sähköiset hiukset. Voitte vain kuvitella... ei siis mikään ihme ettei sitä suuremmin kiinnostanut lähteä ihmisten ilmoille.

Joel oli sitten ehdottanut että mentäis treenikselle ja täällä me nyt sitten istuttiin. Siitä olikin jo hetki ehtinyt kulua. Kai tänne sitten vain kaipasi kaksi kertaa enemmän kun taas palattiin hommiin.

"Miten Olli jaksaa?" Aleksi kysyi varovasti.

Se oli ensimmäinen joka avasi suunsa aiheesta Olli. Olkoonkin et viime päivät varmaan jokaisen ajatukset oli olleet enemmän tai vähemmän sen luona. Mä lukeuduin tuohon enemmän-kastiin. Silti siitä oli jotenkin vaikea puhua. Varsinkin kun mies itse ei ollut edes paikalla.

"Vaihtelevasti" totesin.

Eipä siitä oikein muuta voinut sanoa. Välillä se oli täysin valmis vajoamaan maan alle kaiken epätoivonsa keskellä ja välillä se taas oli kuin kaikki olis ollut ennallaan. Vaikka siihen sattui, sen oli ajoittain todella vaikea näyttää sitä. Siitä huolimatta et me oltiin oltu läheisiä jo niin kovin kauan.

"Pystyykö se tekemään yhtään mitään?" Aleksi jatkoi kyselyä.

Kaikkien yllätykseksi kysymys ei ollutkaan siitä etteikö se olisi jaksanut tehdä mitään. Kyse oli siitä et se pakotti itsensä jaksamaan vähän liikaakin. Sen mielestä vaan kaikenlaista oli pakko tehdä. Ja varmasti pitikin, en mä sitä väittänytkään. Se vaan ei itse tainnut käsittää sitä et sen oli osattava myös surra. Antaa itselleen aikaa tajuta kaikki ja käsitellä koettua menetystä. Ei se sillä takaisin tullut et asian yritti unohtaa...

"Siitä mä vähän huolissani oonkin.." huomautin.

Kaikki tiesivät kyllä Ollin tavan käsitellä surua ja se ei ehkä ollut se tervein mahdollinen. En mä sano et sen olis pitänyt maata päivästä toiseen sängyssä ja itkeä itsensä hajalle. Sen se oli tehnyt jo... sille vain tuli yhtäkkinäisiä energiapiikkejä jotka sen oli saatava purkaa miettimällä hautajaisia ja kaikkea sen jälkeen tapahtuvia asioita. Tuossa tilanteessa mä en olisi päässyt edes sängystä ylös...

"Sekö taas elää sitku-elämää?" Niko kysyi.

Sellaiseksi sen oikeastaan saattoi luonnehtia. Vaikka periaatteessa kyse olikin nykyhetkestä. Sen oli vain vaikea päästää menneisyydestä irti ja tulevaisuus hukutti ajatukset nykyhetkestä. Kyllä mä sen ymmärsin..

"Suunnittelee hautajaisia ja kämpän tyhjentämistä" huokaisin.

Musta tuntui pahalta puhua tällaisista kun mies itse ei ollut paikalla. Sen olisi kuulunut saada tietää mitä me ajateltiin. Ehkä mä kertoisin sille sitten kotona. Jospa se saisi sen taas tajuamaan tilanteen.

"Saako se nukuttua?" Aleksi kysyi.

Siihenkin mun tekisi mieli vastata vaihtelevasti... en mä voinut koko totuutta tietää. Enhän mä ollut joka yö valvomassa sen unta. Silloin mä tiesin kun se nukahti syliin. Silloin harvoin...

"Toisinaan" vastasin hartioitani kohauttaen.

Mua harmitti etten mä osannut tuon enempää Ollia auttaa. Vaikka me oltiin jatkuvasti saman katon alla. Mun olis pitänyt hitto vie osata olla jämäkämpi sen kanssa. Kiva.. mä kuulostin jo ihan siltä kuin me oltais parisuhteessa...

"Entä sä?" Aleksi jatkoi.

Mitä minusta? Enhän mä tässä se ollut jota menetys oli kohdannut. Vaikka toki läheisiä oltiinkin. Se vaan ei ollut millään tasolla verrannollista siihen, mitä Olli jälleen kerran kävi läpi.

"Mä yritän vaan keskittyä olemaan sille tarvittava tuki ja turva" kerroin näkemykseni.

Mä tunsin jo tästäkin huonoa omatuntoa et olin täällä ilman sitä. Tai ehkä ennemminkin et se joutui olemaan kotona ilman mua. Pitäis varmaan mennä jo? Kyllä jätkät ymmärtäisi. 

***

Jatkoa tähänkin nytten :)