What if we?✅

Järjissään

Mä olin kohdannut faktat kasvotusten ja tajunnut olevani lopen kyllästynyt tähän kaikkeen. Mä olin pohtinut pääni sisällä pyöriviä ajatuksia ja siitä huolimatta että mun ystäväpiirini oli turvallisin kaikista, päättänyt hankkia ammattiapua. Vaikka joka jätkä meidän porukasta olis ollut valmis kuuntelemaan mun murheitani päivät pääksytysten, mä en halunnut kaataa tätä kaikkea niiden niskaan.

Ystävien tehtävä oli tukea ja pysyä rinnalla vaikka mitä tulisi. Niin jokainen näistä viidestä oli tehnyt. Yksi ylitse muiden. Ja koska mä en halunnut olla se kaveri joka tukahdutti lähimmäisensä murheeseen ja suunnattomaan huoleen itsestään, mä halusin päästää ne pois siitä tunteesta että ne olis jotenkin velvollisia huolehtimaan musta.

Mä olin soittanut ja varannut itselleni lääkäriajan. Se tekisi sitten omat diagnoosinsa siitä mihin suuntaan mut johdatti. Pääasia että jonnekin. Mun oli päästävä purkamaan tätä asiaa jollekin ulkopuoliselle joka ei tietänyt koko asiasta mitään. Sellainen apu oli nyt mun kohdalla juuri se kaikista paras apu.

Saatuani ajan, mä olin kertonut Tommille missä mentiin ja se oli lähes pakahtunut onnesta. Kuten se jo moneen kertaan aiemminkin oli sanonut, se olisi mun tukena ja turvana ihan niin kuin se nytkin oli. Ja vaikka mä tiesin sen, teki mulle hyvää myös kuulla se.

Se oli ilahtunut mun kertoessa avun tarpeestani. Tai lähinnä sen tiedostamisesta. Enää mä en uskotellut itselleni että mussa oli vain jokin paha karma joka tuhosi kaiken mun ympäriltä. Kaiken sen mistä mä välitin. Kuinka se olis edes voinut olla totta kun tuo viisihenkinen jätkäporukka oli mun ympärillä vuodesta toiseen. Olin mä jotain tehnyt oikein.

Mä tunsin edelleen suunnatonta tuskaa ja pahaa oloa mut ei sellainen hetkessä pois pyyhkiytynytkään. Sen käsitteleminen vain oli asia jossa mä tarvitsin apua. Eikä siihen riittäneet uskottelut siitä et kyllä vielä helpotti. Ihan varmasti mutta ei sen tiedostaminen poistanut kyseisellä hetkellä sisimmässä riehuvaa pahaa oloa. Vaikka sitä tarkoitettiin vain hyvällä.

Mulla oli oma historiani lääkkeiden kanssa mutta mä uskoin osaavani toimia niiden kanssa jo kohtuullisesti. Mulla ei ollut enää itsetuhoisia ajatuksia vaikka joku niin saattoi luullakin. Todellisuudessa se oli vain säälittävää huomionhakuisuutta ja pahan olon purkamista sillä tavalla. Hyväksynnän odottamista ja sitä että joku kertoisi ettei se ollut mun vikani.. mä olin vain hajalla.

Mä olin suoraan kysynyt Tommilta et oliko sille ok, jos mä muuttaisin väliaikaisesti sen luo. Olinhan mä sen luona majaillut jo siitä asti kun me sairaalasta oltiin lähdetty. Tällä kertaa mä tarkoitin sitä että mä olisin roudannut tavarani tänne ja kaikessa hiljaisuudessani lähtenyt omasta kämpästäni. Kai se nyt oli sanomattakin selvää etten mä sinne enää ollut palaamassa.

Vaikka mä tiesin vastauksen jo valmiiksi, mun oli tietysti silti kysyttävä. Totta kai Tommi suostui ja lupasi tulla mun avuksi tavaroita hakemaan. Se oli ehdottanut että mentäis heti mun lääkärikäynnin jälkeen mutta mä en ollut täysin varma oliko se hyvä idea.

Mä tiesin kuitenkin kuinka vaikea reissu siitä tulisi. Kertoa kaikki juurta jaksaen ja purkaa jokainen pienikin asia vielä tuhat kertaa pienemmäksi. Olin mä ennenkin ravannut lääkärillä ja terapeutilla näiden asioiden kanssa.. ja se todennäköisesti oli juuri se syy miksi mä olin täällä vielä.

Siihen yhdistettynä ajatus siitä et mun pitäisi mennä kotiin.. keskelle sitä kaikkea.. kerran mä olin siellä Emmin kuoleman jälkeen käynyt mutta se ei osoittautunut lainkaan hyväksi ajatukseksi. Se sai mun ajatukseni vain kahta kauheampaan sotkuun.

Mä olin luvannut harkita asiaa mutta juuri nyt mun oli vain keskityttävä siihen että mä selviäisin kunnialla tuosta lääkärikäynnistä. Ajatus oli siinä mielessä lohdullinen että mä tiesin saavani apua. Ja se oli juuri se mitä mä kaiken kipeimmin tarvitsin. 

***

Tulin vaan kertomaan et tästäkin tulee vielä muutama osa ja sit loppuu :)