What if we?✅

Turha kiirehtiä

"Mitä sä oikein teet?" kuului hämmentynyt kysymys mun takaani.

Mä olin tehnyt elämää suuremman urotyön ja siirtynyt keittiöstä olohuoneeseen. Muistilappuni mä olin lopulta heittänyt tyhjänä pois, todettuani ensin ettei mun ajatuksistani olis ottanut selvää itse yläkerran valtiaskaan. Niin hiton solmussa mä olin...

Selasin puhelimeltani kuvia haudalle vietävistä kukkalaitteista. Liljoja, ruusuja... mun jos jonkun olis pitänyt tietää mitä tehdä. Niin monen rakkaan ihmisen mä olin jo joutunut hautaamaan. Nyt mä pohdin jo kukkia vaikka eihän sillä ollut vielä arkkuakaan..

"Mä katon vaan kukkia.. tiedäthän" sanoin hiljaa.

Tommi istui mun vierelle ja katsoi ensin mun puhelimen näytöllä olevia kuvia ja sitten se katsoi mua arvioivasti. Mä olin piilotellut jo riittävän kauan. Mun oli tehtävä jo jotain. En mä voinut ikuisesti vain olla täällä, piilossa kaikelta todelliselta. Vaikka mä en totta puhuen olisi mitään muuta halunnutkaan.

"Kai sä tajuat et vielä ei oo mitään kiirettä?" se huomautti.

Ei ehkä vielä mut jos mä joka päivä ajattelin noin, kohta se todellinen kiire olisikin. Sitten mä vasta stressaantunut olinkin kun kaikki kaatui päälle samaan aikaan. Sen siitä sai jos ei tehnyt yhtään mitään. Pakoili vain väistämättä eteen tulevia asioita. Ei ne siirtelemällä minnekään kadonneet. Vaikka sitä välillä olis toivonutkin.

"Kuka nää sitten hoitaa jos en minä?" kysyin.

Ihan kun tämä ei olisi ollut kaikille muillekin ihan yhtä vaikeaa. Kuinka hiton itsekäs mä olin ollutkaan kuvitellessani et vain mulla oli oikeus paeta tätä kaikkea ja kasailla itseäni neljän seinän sisällä. Jos mulla oli, kai kaikilla muillakin oli.

Enkä mä onneton ollut ollut yhteydessä edes sen vanhempiin. Vaikka sairaalasta niille oli ilmoitettukin mutta eihän niillä ollut enää osaa eikä arpaa kaiken muun kanssa. Ei ollut niiden vastuulla hoitaa kuolemailmoitusta, järjestää hautajaisia.. kaikesta muusta nyt puhumattakaan.

"Et sä yksin oo vastuussa kaikesta" Tommi lohdutti.

En toki. Mutta ei ollut kukaan muukaan. Asioita olisi pitänyt järjestää tasapuolisesti ja olla käytännössä katkeamattomassa yhteydessä perheeseen. Sopia siitä kuka teki mitäkin ja edes yrittää saada jotain aikaiseksi. Eihän asiat itse itsellään järjestyneet vaikka miten olis parasta toivonut. Ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä olisi ollut. Paras käänsi selkänsä aina silloin kun sitä vähiten osasi odottaa..

"Mutta mä en tiedä kenestäkään muusta mitään eikä mikään oo selvillä" panikoin.

Tommi katsoi silmät suurina mun hysteeristä panikointiani ja odotti vain koska mä tajusin lopettaa. Sitä mä en tiennyt itsekään. Ei mulla tainnut olla edes syytä rauhoittua kun kaikki asiat oli levällään. Tikkua ei oltu ristiin laitettu koko aikana vaikka Emmin kuolemasta oli aikaa jo monta päivää.

"Joko sä lopetit?" Tommi kysyi.

Mä huokaisin syvään ja nojasin polvien päällä oleviin käsiini. Miten hitossa tällaiseen ei ikinä tottunut? Vaikka mä olin tähän mennessä menettänyt jokaisen josta välitin. Sen olisi pitänyt olla mulle jo tuttuakin tutumpaa... mutta sen mä vaan vannoin.. kun mä Emmin olin haudanlepoon saattanut, mä en enää milloinkaan antaisi itselleni lupaa rakastua kehenkään. Mä en halunnut enää yhdenkään ihmisen joutuvan kuolemaan siksi, että se oli mennyt rakastumaan muhun.

"Mä tuon sulle teetä ja sitten mä soitan Emmin vanhemmille" se jatkoi.

Siirsin hämmästyneen katseeni Tommiin ja yritin prosessoida sen sanoja. Ei ollut sen tehtävä soitella asianomaisille. Mun se olisi kuulunut tehdä. Tuo mies oli tehnyt jo ihan tarpeeksi ja vähän enemmänkin.

"Ei vastalauseita" se päätti puheenvuoronsa ja nousi seisomaan.

En mä voinut kuin tyytyä kohtalooni. Ei mulla riittänyt voimat alkaa väittää vastaan. Kuinka avun vastaanottaminen osasikin toisinaan olla niin turkasen vastenmielistä... 

***

Tätäki on jo melkein 20 osaa O_o

Btw.. tänään uusi stoori näkee päivänvalon :)