What if we?✅

Mikä sua vaivaa?

Korviin kantautuva kilinä ja kolina repi mut irti ihanasta unenomaisesta maailmasta jossa asiat oli hyvin ja kaikki oli onnellisia. Eli siis kaikkea muuta kuin sitä mitä todellisuus halusi olla. Olis se tuollainenkin kieltämättä välillä kelvannut...

Raotin silmiäni varovasti kuin peläten mitä ympärillä tapahtui. Ihan kun mä olisin olettanut jonkun murtautuneen mun asuntooni. Sitä ei onneksi ihan kuka tahansa uskaltanutkaan tehdä...

Mä olin nukahtanut nojatuoliin niille sijoilleni kun olin päässyt kotiin. Ihme sinänsä et mä olin edes hengissä tuon ikuisuuden pitkältä tuntuneen matkan jälkeen. Mulla oli oikein hyvät mahdollisuudet ajaa siinä kiireessä puuhun tai teilata joku viaton sivullinen. Viis mä itsestäni!

Nousin varovasti seisomaan ettei tarvitsisi ruveta keräilemään itseään tästä lattialta. Se nimittäin oli viimeinen mitä mä nyt tähän aamuun kaipasin. Ihme sinänsä että mä pääsin edes ylös, sillä niin kipeä mun selkäni viime yön jäljiltä oli. Hitto soikoon! Mun oli oltava todella väsynyt jos mä kerran tähän olin nukahtanut...

"Huomenta! Säkin maltoit herätä!" kuului iloinen ääni keittiön suunnalta.

Mä en ollut ihan varma olisko nyt kuulunut olla huolissaan, helvetin huolissaan vai aivan helvetin huolissaan. Miksi se kuulosti iloiselta? Miksi se ylipäätään oli edes ylhäällä?

"Olli, mitä sä oikein teet?" kysyin hämilläni astellen keittiöön.

Se oli laittanut aamupalaa ja keittänyt kahvia. Miksi? Olinko mä ollut jossain sata-vuotisessa unessa ja kaikki olikin siinä ajassa ehtinyt kääntymään hyväksi. Vai mistä tässä oikein oli kysymys.

Tokihan mä sallin sille tuon onnellisuuden paremmin kuin kellekään muulle mutta miksi hitossa se yhtäkkiä oli tuollainen.. eilen se oli vielä kuin maansa myynyt. Olikohan sille selvinnyt jotain olennaista eilisestä puhelusta? Mutta eihän se silti selittänyt sitä miksi sen olemus oli noin radikaalisti muuttunut. Ei yksi puhelu tuonut jo kuollutta ihmistä takaisin... ei vaikka kuinka olisi toivonut.

"Aamupalaa. Tuu ihmeessä syömään" se sanoi hymyillen ja kaatoi mulle jo kahvia valmiiksi. 

Mä sain huolestua siitä joka päivä vain enemmän ja enemmän. Ehkä mun olisi jo syytä jakaa tätä vastuuta muidenkin jätkien kanssa. Mulla ei nimittäin kohta enää pää kestänyt. Mä en vaan voinut ymmärtää tuota joka hetki muuttuvaa käytöstä.

"Mä lähden käymään Vantaalla" se sanoi yhtäkkiä.

Jäin tuijottamaan Ollia ihan kun en olisi edes käsittänyt mitä se juuri sanoi. Vantaalla? Minkä helvetin tähden?

"Emmin vanhemmat pyysi käymään" se sanoi tyhjentäen samalla kahvimukiaan.

Ja enkö mä muistaakseni ollut juuri sanonut niille ettei antaisi Ollille enää yhtään lisäaihetta stressiin. Ihan kuin se olis mennyt kuuroille korville... mitä pahaa se muka oli niille tehnyt?!

"Mä sanon tän nyt viimeisen kerran mut eikö sun pitäis hidastaa vähän?" huomautin.

Ihan yhtä kuuroille korville tuo toteamus menisi. Mä en vaan halunnut sen polttavan itseään loppuun. Ei tuollainen mielialojen vaihtelu voinut olla hyvästä. Tästä ei voinut seurata mitään hyvää...

"Montako rakastamaasi ihmistä sä olet menettänyt?" se kysyi vaativasti.

Isovanhemmat.. eikö se riittänyt? Kyllä nekin oli olleet mulle tärkeitä ja tottahan mä niitä olin rakastanut. Ollin tilanne toki oli monellakin tapaa täysin toinen mutta juuri siksi mä kuvittelin sen tajuavan et olis todella syytä hidastaa hieman.

"Saatan olla hyvinkin lähellä menettää yhden ketä mä rakastan enemmän kuin mä oon ketään muuta rakastanut, jos tuo sun käytöksesi ei muutu" kerroin sille. Ja se oli viimeinen asia mitä mä halusin. Mä olin valmis tekemään sen vuoksi mitä tahansa. Mutta sivusta mä en suostunut katsomaan kun se yritti piilotella sisällään roihuavaa tuskaa.

En mä koskaan halunnut rakkaideni kärsivän eikä sellaista ollut mukava katsoa mutta tämä oli vielä pahempaa. Sen käytös vaikutti hetkittäin siltä kuin se ei olisi koskaan edes Emmistä välittänyt. Tuon ajatteleminenkin sattui... kyllä mä tiesin sen välittävän. Mutta miksi hitossa sen sitten täytyi peittää se?

***

Yritän nyt vähän tsempata tämänkin stoorin kanssa ::D