Golden hour

- 3 -

Minua turhautti, kun kävelin kirjastolle. Kuuntelin musiikkia ja poltin tupakkaa. Marko oli minulle taas vihainen jostain maailman turhimmasta asiasta ja lähtöni teki hänet entistä vihaisemmaksi. Huutoa olisi taas luvassa kun palaan kotiin, mahtavaa.

Mirolle sanoin meneväni kirjastoon. Se ei ollut valehtelemista, en vain kertonut kenen kanssa siellä olisin. Yleensä me tehtiin kaikki Miron kanssa yhdessä, mutta se vihasi lukemista. Pystyin helposti viettämään kirjastossa monta tuntia lukien. Siellä oli aina hiljaista, toisin kuin kotonoa. Ystäväni kyllästyy aina viiden minuutin jälkeen, joten hän ei vaivaudu tulemaan, joka on tässä tilanteessa ihan hyvä juttu. Parempi vain ettei kukaan saa tietää, että minä ja Mikael tavataan toisiamme. Siitä syntyisi vain liikaa kysymyksiä ja juoruja. Eihän me tehdä mitään muuta kuin koulutyötä ja sitäkin vain, koska on pakko. Kahden viikon jälkeen minun ei tarvitsisi enää ikinä puhua Mikaelille ja kaikki palaisi ennalleen kuin mitään tästä ei olisi tapahtunut.

Kirjastolle päästessäni, Mikael istui jo ulko-ovien rappusilla. Sekin poltti tupakkaa. Lisäksi sillä oli mukanaan skeittilauta. Voi helvetti, totta kai sillä oli sellainen. Heitin tupakantumpin maahan ja tallasin sen sammuksiin kengänpohjalla.

Mikael tajusi minut ja nousi seisomaan. Kävelin tämän luokse. Hän oli minua hiukan pidempi. Ensimmäistä kertaa tutkin hänen silmiään kunnolla. Niissä oli ilkikurinen pilke kuten aina. Mikaelilla oli upeat silmät, se oli pakko myöntää. Ne näyttivät auringonpaisteessa sulalta kullalta. Lähellä pupillia väri oli hieman vihertävä ja liukui vaaleanruskean kautta tummanruskeaan ulkoreunaa kohti. Iiriksiä reunusti vielä tummanharmaa kehä. Ne vetivät vertoja jopa Miron silmille. Hänellä oli kirkkaansiniset silmät, jotka näyttivät aaltoilevalta vedeltä.

Käänsin katseeni pois, kun tajusin tuijottaneeni Mikaelin silmiä ihan liian kauan. En voinut sille mitään. Yleensä suomalaisilla oli jollain tavalla harmahtavat silmät. Siniharmaat, vihreänharmaat tai ihan vain harmaat. Kun näin jollain silmät, jotka poikkesivat siitä kaavasta, en voinut olla tuijottamatta. Paha tapa.

-lähdetääkö vai jäädäänkö tähän tuijottamaan toisiamme? Mikael kysyi naurahtaen ja veti viimeiset henkoset tupakastaan.

-lähdetään? Eikö me mennäkään kirjastoon? Minä ihmettelin.

-tässä lähellä on parempi paikka johon me voidaan mennä, Mikael sanoi.

-miksi me ei voida jäädä kirjastoon? Se on ihan tarpeeksi hyvä paikka, sanoin ärtyneenä. Oliko sen pakko pompotella minua vielä ympäri kaupunkia? Miksi sen piti tehdä kaikesta niin vaikeaa?

-se paikka on niin paljon parempi, mä lupaan. Se on myös syrjässä niin ei tule tuttuja vastaan, hän naurahti, kun huomasi minun vilkuilevan ympärilleni, ettei kukaan huomannut meitä.

Minä katsoin Mikaelia pahasti, joka sai sen naurahtamaan uudestaan, mutta suostuin lopulta, kun en jaksanut väitellä.

Oli ihan paskapuhetta, että se paikka olisi ollut ihan lähellä, koska sitä se ei todellakaan ollut.

Mikaelin mahtava paikka oli vanha betoninen halli jonka sisällä oli muutamia skeittiramppeja ja seinät olivat täynnä ikkunoita. Rakennus sijaitsi metsän keskellä ja sinne pääsi helpoiten kävelemällä vanhoja junaraiteita pitkin. Se paikka oli melkolailla hylätty. En tiedä kenen idea oli rakentaa joku sellainen mesta keskelle ei mitään. Muistaakseni sen oli alunperin tarkoitus olla joku nuorten "hengaus mesta", mutta aika nopeasti tajuttiin ettei kukaan halunnut viettää siellä aikaa. Nuoriso nyt ei ainakaan, kun oli koko keskusta vapaana. Olin itsekin unohtanut koko paikan, vaikka olenkin käynyt siellä muutamia kertoja joskus kersana Miron kanssa. Nykyään se oli niin huonossa kunnossa, ettei sinne edes saanut mennä. Ikkunat oli peitetty ja sisäänkäynnit tukittu.